Veneet, junat, lehmät ja hevoset olivat hänestä tietysti käsittämättömiä, mutta eivät sentään saattaneet niin ymmälle kuin kummalliset pienet merkit värillisten kuvien alla ja välissä. Hän arveli niitä joiksikin oudoiksi metsäluteiksi, sillä monilla oli jalat, mutta ainoallakaan ei ollut silmiä eikä suuta. Tällaista oli kymmenvuotiaan ensi tutustuminen aakkosiin.
Luonnollisesti hän ei ollut ennen nähnyt painettuja sanoja eikä koskaan puhunut elävän olennon kanssa, joka olisi edes aavistanut, että kirjoitettua kieltä oli olemassa, eikä hän myöskään ollut nähnyt kenenkään lukevan. Niinpä ei ollut mikään ihme, ettei hän mitenkään saattanut arvata näiden outojen merkkien tarkoitusta.
Kirjan keskivaiheilta hän löysi vanhan vihollisensa Saborin, naarasleijonan, ja edempänä kiemurteli Histah, käärme.
Oh, sepä vasta oli viehättävää! Tähän ikäänsä asti hän ei ollut vielä milloinkaan saanut niin paljon huvia. Niin kiintynyt hän oli tarkasteluunsa, ettei huomannut lähenevää hämärää, ennenkuin se yllätti hänet, eikä hän enää voinut nähdä kuvia ja merkkejä.
Hän pani kirjan takaisin kaappiin, jonka oven hän painoi kiinni, jottei kukaan muu löytäisi hänen aarrettansa ja hävittäisi sitä, ja mennessään ulos yhä enenevään pimeyteen hän sulki majan ison oven jälkeensä, niin että kaikki oli samassa kunnossa kuin hänen keksiessään lukon salaisuuden. Ennen lähtöään hän huomasi metsästyspuukon lojuvan lattialla, jonne hän oli sen viskannut; nyt hän otti sen käteensä ja vei mukaansa näyttääkseen sitä tovereilleen.
Hän oli ehtinyt tuskin kymmentä askelta viidakkoa kohden, kun hänen eteensä matalan pensaan varjosta kohosi iso, tumma hahmo. Ensin hän luuli sitä omaksi heimolaisekseen, mutta näki seuraavassa tuokiossa, että se oli Bolgani, tavattoman iso gorilla.
Niin lähellä tämä oli, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ja pikku Tarzan käsitti, että hänen oli nyt taisteltava hengestään, sillä gorillat olivat hänen heimonsa verivihollisia, eikä kummallakaan taholla milloinkaan pyydetty tai annettu armoa.
Jos Tarzan olisi ollut heimonsa täysikasvuinen apina, olisi hän hyvinkin kelvannut vastustajaksi, mutta hän oli vain pieni englantilainen poika, tosin tavattoman väkevä, eikä niin ollen voinut vetää vertoja julmalle ahdistelijalleen. Mutta hänen suonissaan virtasi mahtavan taistelijarodun parasta verta, ja lisänä oli koko hänen lyhyen elämänsä ajan kestänyt harjoitus viidakon villien eläinten luona.
Hän ei tuntenut sellaista pelkoa kuin me; hänen pieni sydämensä sykki nopeammin, mutta se johtui seikkailun herättämästä kiihoituksesta ja jännityksestä. Jos olisi käynyt päinsä, niin hän olisi paennut, mutta vain siitä syystä, että hänen järkensä sanoi olevan mahdotonta omin neuvoin suoriutua näin valtavasta vihollisesta. Mutta kun oli selvää, ettei kannattanut yrittääkään pelastua väistämällä, kävi hän gorillaa kohti suoraan ja urheasti lihaksenkaan vavahtamatta, ilman pelon oirettakaan.
Niinpä hän pedon hyökätessä otti sen vastaan jo puolitiessä ja survaisi sen valtavaa ruhoa nyrkillään, mikä tietenkin oli yhtä turhaa kuin jos kärpänen olisi ahdistanut norsua. Toisessa kädessään hän yhä piteli isänsä majasta saatua puukkoa, silloin poika sattumalta käänsi puukonterän sen karvaista rintaa kohden. Kun se upposi syvälle lihaan, ulvoi gorilla tuskasta ja raivosta.