Ollessaan kahdentoista vanha hän kerran löysi joukon lyijykyniä pöydänkannen alaisesta huomaamattomasta laatikosta ja raapaistuaan yhdellä niistä pöydän pintaan näki suureksi huvikseen, että siitä jäi musta jälki.
Hän puuhaili niin hartaasti uudella lelullaan, että pöydän pinta tuli piankin täyteen harakanvarpaita ja kynän lyijypää kului puuta myöten. Silloin hän otti toisen kynän, mutta tällä kertaa hänellä oli varma tarkoitus. Hänen teki mieli koettaa piirtää eräitä niistä itikoista, jotka ryömivät hänen kirjojensa sivuja pitkin.
Se oli vaikeaa työtä, sillä hän piteli kynää kuin puukkoa, mistä johtui, ettei kirjoittaminen suinkaan käynyt keveästi eivätkä tulokset olleet kovinkaan tyydyttäviä.
Mutta hän jatkoi kokeitaan kuukausimäärin, milloin hänelle vain tuli tilaisuutta käydä majassa, kunnes hän lopuksi yhä uudestaan yrittämällä keksi tavan pitää kynää niin, että hänen oli helppo sitä ohjata, ja sitten hän lopuksi kykeni kömpelösti piirtämään jokaisen pikku itikan.
Näin hän alkoi oppia kirjoittamaan.
Kirjaimia jäljentäessä tuli hänen mieleensä laskea, kuinka monta niitä oli, ja vaikka hän ei osannut laskea meidän tavallamme, oli hänellä kuitenkin käsitys paljoudesta. Perustana hänen laskelmissaan oli hänen sormiensa lukumäärä.
Tutkisteltuaan eri kirjoja hän sai varmuuden siitä, että oli löytänyt kaikki erinäköiset itikat, jotka toistuivat eri yhtymissä, ja nämä hän pani oikeaan järjestykseen hyvin helposti, sillä olihan hän lukemattomia kertoja tarkastanut hauskaa kuva-aapista kannesta kanteen.
Hän edistyi yhä pitemmälle. Parhaat lisät hän sai ison kuvallisen tietosanakirjan ehtymättömästä varastosta, sillä hän oppi enemmän kuvista kuin tekstistä vielä senkin jälkeen, kun oli päässyt perille kuolleiden itikkain merkityksestä. Kun hän älysi, että sanat olivat aakkosjärjestyksessä, huvitti häntä etsiä tuttuja sanoja, joiden kohdalla muut sanat ja määritelmät yhä lisäsivät hänen tietojaan.
Seitsemäntoista vanhana hän oli oppinut lukemaan yksinkertaista aapista ja päässyt täysin selville pikku itikkain oikeasta ja ihmeellisestä tarkoituksesta.
Hän ei enää hävennyt karvatonta ruumistaan ja inhimillisiä piirteitään, sillä nyt hänen järkensä sanoi, että hän oli eri rotua kuin hänen villit ja karvaiset toverinsa. Hän oli I-H-M-IN-E-N, he olivat A-P-I-N-O-I-T-A, ja pikku apinat, jotka oleilivat ja liikuskelivat puiden latvoissa, olivat M-A-R-A-K-A-T-T-E-J-A. Hän tiesi vielä, että vanha Sabor oli L-E-I-J-O-N-A, Histah K-Ä-Ä-R-M-E ja Tantor E-L-E-F-A-N-T-T-I.