Tarzan oli äkeissään. Hänen huolellinen suunnitelmansa oli rauennut tyhjiin, ja niin hän istui haukuskellen ärisevää petoa ja irvistellen sille parhaansa mukaan.
Sabor käyskenteli edestakaisin puun juurella kolme tuntia. Neljä kertaa se kyyristyi, mutta yhtä hyvin se olisi voinut saada kynsiinsä tuulta, joka suhisi puiden latvoissa.
Vihdoin Tarzan väsyi leikkiin, hihkaisi lähtiäisiksi, heitti hyvin tähdätyn pehmeän ja tahmean hedelmän vihollisensa sähisevään kuonoon mäsäksi ja lennätti itseään nopeasti puusta puuhun parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ollen taas pian heimolaistensa luona.
Täällä hän kertoi seikkailunsa, rehenteli ja kerskaili, niin että se herätti kunnioitusta katkerimmissa vihamiehissäkin, kun taas Kaala suorastaan tanssi ilosta ja ylpeydestä.
YHDEKSÄS LUKU
Ihminen ihmistä vastaan
Näin eleli Tarzan apinain kesken aarniometsissä monta vuotta ilman mainittavia muutoksia, paitsi että hän tuli yhä vahvemmaksi ja viisaammaksi ja oppi kirjoistaan yhä enemmän siitä oudosta maailmasta, joka oli jossakin ulkopuolella.
Hänestä ei elämä milloinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Olihan siellä aina Pisah, kala, jota saattoi pyydystää monista virroista ja pienistä järvistä, ja Sabor pelättävine serkkuineen pakottamassa olemaan alati varuillaan ja antamassa jännitystä ja viehätystä joka hetkelle, jonka hän vietti maan pinnalla.
Usein he vainosivat häntä, ja vielä useammin hän niitä, ja vaikka ne eivät koskaan saaneetkaan häntä julmiin teräviin kynsiinsä, niin sattui toisinaan, että tuskin olisi voinut panna paksua lehteä niiden käpälien ja hänen pehmeän nahkansa väliin.
Nopea oli Sabor naarasleijona, ja nopeita olivat Numa ja Shita, mutta
Tarzan oli kuin salama.