Tantorin, elefantin, kanssa hän pääsi ystäväksi. Kuinka? Älkää kysykö minulta. Mutta viidakon asujamet tietävät, että monina kuutamoisina öinä Tarzan ja Tantor käyskentelivät yhdessä, ja milloin tie oli selvä, sai Tarzan ratsastaa korkealla Tantorin selässä.
Koko muu viidakko oli hänen vihollisiaan, lukuunottamatta hänen omia heimolaisiaan, joista useat olivat hänen ystäviään.
Monta näiden vuosien päivistä hän vietti isänsä majassa, jossa vielä olivat koskemattomina hänen vanhempiensa ja Kaalan pienokaisen luut. Kahdeksantoista vanhana hän luki sujuvasti ja ymmärsi miltei kaikki, mitä kerrottiin lukuisissa hyllyillä olevissa teoksissa.
Hän osasi myös kirjoittaa painokirjaimilla nopeasti ja selvästi, mutta kirjoituskirjaimia hän ei osannut käyttää, sillä vaikka hänen aarteittensa joukossa oli monia kirjoitusvihkoja, oli majassa niin vähän kirjoitettua englantia, että hänen mielestään ei kannattanut ryhtyä tämän toisen kirjoitustavan opiskeluun. Lukea hän sitä sentään osasi, vaikkakin työläästi.
Näin hän siis kahdeksantoista vanhana oli nuori englantilainen loordi, joka ei osannut puhua englantia, mutta joka kuitenkin luki ja kirjoitti äidinkieltänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muuta inhimillistä olentoa kuin itsensä, sillä sitä pientä aluetta, jossa hänen heimonsa oleili, ei kostuttanut mikään iso joki, jota myöten sisämaan villit heimot olisivat kulkeneet. Kolmelta puolen sen sulkivat sisäänsä korkeat kukkulat, ja neljännellä oli meri. Se kuhisi leijonia, leopardeja ja myrkyllisiä käärmeitä. Sen koskematon, vaikeakulkuinen viidakko ei ollut vielä houkutellut luokseen ketään sen rajojen ulkopuolella asuvaa pelotonta uudisasukasta.
Mutta kun apinain Tarzan eräänä päivänä istui isänsä majassa, ponnistellen uuden kirjan salaperäisyyksien kimpussa, häiriytyi hänen viidakkonsa entinen rauha ainiaaksi.
Kaukana idässä päin tuli outo yksirivinen matkue matalan harjanteen yli.
Etunenässä oli viisikymmentä mustaa soturia aseenaan pitkiä jousia, myrkytettyjä nuolia ja hoikkia puukeihäitä, joiden päät oli kovennettu paahtamalla niitä hiljaisella tulella. Selässä he kantoivat soikeita kilpiä, nenässä isoja renkaita, ja heidän kiherävillaisista päistään pisti esiin heleänvärisiä höyhentöyhtöjä. Heidän otsaansa oli tatuoitu kolme yhdensuuntaista värillistä viivaa ja rintaan kolme samankeskistä ympyrää. Heidän keltaiset hampaansa oli viilattu teräväkärkisiksi, ja paksut lerppahuulet yhä lisäsivät heidän ulkonäkönsä eläimellisyyttä.
Heidän perässään astui useita satoja vaimoja ja lapsia, joista edelliset kantoivat päänsä päällä raskaita taakkoja — keittoastioita, talouskaluja ja norsunluuta. Takana kulki satakunta sotilasta, jotka olivat etujoukon kaltaisia.
Kulkueen kokoonpanosta ilmeni, että he paljon enemmän pelkäsivät hyökkäystä takaapäin kuin niitä vihollisia, jotka voisivat vaania heidän edellään. Ja niin olikin asian laita, sillä he pakenivat valkoisen miehen sotilaita, jotka olivat heitä niin rasittaneet kumin ja norsunluun keruulla, että he eräänä päivänä olivat hyökänneet voittajiensa kimppuun ja surmanneet valkoisen upseerin ja pienen osaston hänen mustaa joukkoaan.