Kauheasti kiljahtaen Kaala kaatui suulleen maahan heimonsa hämmästyneitten jäsenten eteen.
Ulvoen ryntäsivät apinat Kulongaa kohti, mutta varova villi pakeni pitkin polkua kuin säikytetty antilooppi. Hän tunsi jonkun verran näiden villien karvaisten olentojen julmuutta, eikä hänellä ollut muuta mielessä kuin niin suuren joukon nähdessään pelastaa nahkansa.
He ajoivat häntä takaa samoten puita pitkin hyvän aikaa, mutta vihdoin he toinen toisensa jälkeen jättivät ajonsa ja palasivat murhenäytelmän paikalle.
Yksikään heistä ei ollut ennen nähnyt muuta ihmistä kuin Tarzanin, ja niinpä he kummastelivat, mikä ihmeellinen olento oli tunkeutunut heidän viidakkoonsa.
Kaukana sieltä sijaitsevan majan luona Tarzan kuuli heikkoa kaikua tästä metakasta, ja käsittäen, että jotakin vakavaa oli tekeillä heimon keskuudessa, hän lähti nopeasti sinne päin. Saavuttuaan paikalle hän näki koko heimon olevan koolla kiihkeästi lörpöttelemässä hänen surmatun kasvatusäitinsä ruumiin ympärillä.
Tarzanin suru ja viha oli rajaton. Yhä uudestaan hän päästi ilmoille hirveän kostonhuutonsa. Hän löi leveätä rintaansa nyrkeillään, lankesi sitten Kaalan ruumiin ääreen ja nyyhki yksinäisen sydämensä surua.
Todellakin on suuri tappio, kun kadottaa koko maailman olennoista sen ainoan, joka on osoittanut rakkautta ja hellyyttä.
Mitäpä siitä, että Kaala oli julma ja hirveä apina! Tarzanille hän oli ollut ystävällinen, Tarzanin mielestä hän oli kaunis. Kaalalle hän oli tietämättään tuhlannut kaiken sen kunnioituksen ja rakkauden, jota tavallinen poika tuntee omaa äitiään kohtaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta äitiä, ja siksi Kaala sai vaikkakin sanattomasti kaiken sen, mikä olisi kuulunut kauniille ja rakastettavalle lady Alicelle, jos tämä olisi elänyt.
Ensi surunpurkauksen jälkeen Tarzan malttoi mielensä ja sai kyselemällä heimon jäseniltä, jotka olivat nähneet Kaalan lopun, tietää kaikki mitä heidän köyhä sanastonsa saattoi kertoa. Siinä oli kuitenkin tarpeeksi. He kertoivat hänelle oudosta, karvattomasta, mustasta, sulkapäisestä apinasta, joka oli sinkauttanut kuoleman hoikasta oksasta ja sitten juossut nopeasti kuin Bara-hirvi nousevaa aurinkoa kohti.
Tarzan ei odottanut enempää, vaan lähti nopeasti matkalle pitkin puiden oksia. Hän tunsi elefanttipolun mutkat, joita myöten Kaalan surmaaja oli paennut, ja niinpä hän oikaisi suoraan viidakon halki saadakseen kiinni mustan soturin, joka todennäköisesti kulkisi pitkin kiertelevää polkua. Hänen kupeellaan oli hänen tuntemattoman isänsä metsästyspuukko, ja olalla riippui pitkä suopunki.