Horta pyörähti ympäri hyökätäkseen jälleen vihollisensa kimppuun. Kymmenkunta askelta se pääsi, mutta alkoi sitten hoippua ja kellahti kyljelleen. Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi hiljaa.
Kulonga tuli alas puustaan. Kupeeltaan hän otti puukon, viilsi sillä isoja kappaleita karjun ruumiista, teki tulta polun keskelle, paistoi lihan ja söi itsensä kylläiseksi. Loput karjusta hän jätti koskematta.
Tarzan katseli jännittyneenä. Tappamisen himo hehkui hurjana hänen villissä rinnassaan, mutta oppimisen halu oli sitäkin suurempi. Hän päätti seurata villiä hetken aikaa saadakseen tietää, mistä hän tuli. Hän voisi surmata vihollisensa myöhemmin, kun jousi ja tuhoisat nuolet eivät olisi ulottuvilla.
Kun Kulonga oli lopettanut ateriansa ja kadonnut polun mutkan taa, laskeutui Tarzan rauhallisesti maahan. Veitsellään hän leikkasi useita paloja Hortan ruhosta, mutta ei paistanut niitä.
Hän oli ennenkin nähnyt tulta, mutta vain silloin, kun Ara, salama, oli iskenyt johonkin korkeaan puuhun. Tarzania kummastutti suuresti, että yksikään viidakon asujamista kykeni tekemään punakeltaisia hampaita, jotka söivät puuta ja jättivät jälkeensä vain hienoa tomua, ja kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella oli se, että musta soturi oli turmellut herkullisen ateriansa pitämällä sitä korventavassa kuumuudessa. Ehkä Ara oli ystävä, jonka kanssa tämä jousimies jakoi ruokansa.
Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa. Tarzan ei tahtonut pilata hyvää lihaa noin hullulla tavalla, ja niinpä hän ahmi suuhunsa aika annoksen raakaa lihaa ja kuoppasi loput ruhosta tienviereen, mistä sen paluumatkalla löytäisi.
Sitten loordi Greystoke pyyhkäisi rasvaisia sormiaan paljaita reisiään vasten ja lähti jälleen tavoittamaan Kulongaa, kuningas Mbongan poikaa, samaan aikaan kun kaukaisessa Lontoossa toinen loordi Greystoke, todellisen loordi Greystoken isän nuorempi veli, lähetti klubinsa hovimestarille kyljykset takaisin, koska ne eivät olleet tarpeeksi kypsiä, ja lopetettuaan syöntinsä kastoi sormenpäänsä hyvänhajuisella vedellä täytettyyn hopeamaljaan, kuivaten ne sitten lumivalkoisella damastiliinalla.
Koko päivän Tarzan seurasi Kulongaa liikkuen hänen yllään puissa kuin mikäkin pahahenki. Vielä kahdesti hän näki mustan lennättävän turmiotatuottavan nuolensa — kerran Bangoon, hyenaan, ja toisen kerran Manuun, marakattiin. Molemmissa tapauksissa eläin kuoli melkein paikalla, sillä Kulongan myrkky oli tuoretta ja perin tehokasta.
Tarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti heilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä ajettavastaan. Hän tiesi, ettei nuolen pikku pää yksin voinut niin äkkiä tappaa viidakon villejä asukkaita, jotka usein olivat hirveästi rikkirevittyjä, runneltuja ja puhkottuja, kun tappelivat naapuriensa kanssa, mutta kuitenkin aina taas tointuivat. Ei, jotakin salaperäistä liittyi noihin tikkuihin, joiden pelkkä raapaisu tuotti kuoleman. Siitä salaisuudesta oli otettava selko.
Sinä yönä Kulonga nukkui mahtavan puun haarukassa, ja korkealla hänen yläpuolellaan lepäsi Tarzan.