Näin hän oppi ajamaan partansa — kömpelösti ja tuskallisesti, mutta kuitenkin tehokkaasti.
Kun hän tunsi täysin parantuneensa verisestä kaksintaistelustaan Terkozin kanssa, lähti hän eräänä aamuna Mbongan kylälle. Huoletonna hän tällä kertaa matkasi pitkin mutkittelevaa viidakkotietä, sensijaan, että olisi tapansa mukaan kulkenut puusta puuhun, ja silloin hän äkkiä kohtasi kasvoista kasvoihin mustan soturin.
Mustan kasvoilla ilmenevä hämmennys oli melkein naurettava, ja ennenkuin Tarzan ehti jännittää jousensa, kääntyi mies ja pakeni pitkin polkua huutaen, ikäänkuin olisi tahtonut hälyttää tovereitaan.
Tarzan kiirehti ylös puihin, ajaakseen häntä takaa, ja sai hetken kuluttua näkyviinsä kolme miestä, jotka perätysten juoksivat kuin hullut pakoon tiheikön läpi.
Tarzan pääsi helposti heidän ohitsensa. He eivät edes huomanneet hänen äänetöntä kulkuaan yläpuolella eivätkä sitten edessään erään puun alaoksalla istuvaa olentoa.
Hän antoi kahden ensimmäisen juosta alitsensa, mutta kun kolmas tuli, kietoutui silmukka mustan kaulaan. Nopea tempaisu kiristi köyden. Uhri päästi tuskanhuudon, ja kun hänen toverinsa kääntyivät katsomaan, näkivät he sätkyttelevän ruumiin kuin salaperäisen voiman vetämänä hitaasti nousevan puiden tiheään lehvistöön.
Kauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.
Tarzan teki vangistaan pikaisen lopun, riisti häneltä aseet, koristukset ja lisäksi — sepä vasta oli onni! — kauniin lannevaatteen, sitoen sen ripeästi omille vyötäisilleen.
Nyt hänellä vihdoin oli puku niinkuin miehellä pitää olla! Kukaan ei olisi voinut epäillä hänen alkuperäänsä. Kuinka mielellään hän olisikaan palannut heimolaistensa luo näyttelemään tätä komeutta heidän kateellisille katseilleen!
Hän otti ruumiin olkapäilleen ja alkoi hiljakseen matkata puita pitkin kylää kohti, sillä hän tarvitsi taas nuolia. Päästyään lähelle paaluaitausta hän näki kiihoittuneen joukon seisovan kahden pakolaisen ympärillä, jotka pelosta ja uupumuksesta vapisten tuskin kykenivät kertomaan kamalaa seikkailuaan.