"Luulenpa, että Tarzan tosiaan pitää meitä silmällä", vastasi hän kahden vaiheilla. "Ihmettelen, kenelle se keihäs oli aiottu. Jos se oli tähdätty Snipesiin, niin silloin Apinain Tarzan on todella ystävämme… Mutta minne teidän isänne ja herra Philander ovat menneet? Viidakossa on ainakin joku aseistettuna. Halloo! Professori! Herra Philander!" huusi nuori Clayton, mutta mitään vastausta ei kuulunut.
"Mitä nyt on tehtävä, neiti Porter?" jatkoi nuori mies huolestuneen näköisenä. "Enhän voi jättää teitä näiden murhaajien luo yksinänne, ettekä te varmaankaan uskalla tulla mukaani viidakkoon. Kuitenkin on jonkun lähdettävä etsimään isäänne. Hänen tapansahan on hajamielisesti lähteä kävelemään ja olla välittämättä vaarasta tai suunnasta, ja herra Philander on vain rahtusen käytännöllisempi. Antanette anteeksi suorasukaisuuteni, mutta henkemme on täällä ehdottomasti uhattu, ja kun vain saamme isänne tänne takaisin, täytyy hänet saada käsittämään ne vaarat, joihin hänen hajamielisyytensä vie sekä hänet itsensä että teidät…"
"Olen aivan samaa mieltä", vastasi tyttö, "enkä ollenkaan loukkaannu sanoistanne. Rakas isäni uhraisi hetkeäkään epäröimättä henkensä minun puolestani, jos vain voisi pitää ajatuksiaan niin kauan koossa. Ei ole muuta kuin yksi tapa, jolla hänet voi pelastaa — pitäisi sitoa hänet kiinni puuhun. Isäkulta on niin epäkäytännöllinen".
"Nyt sen keksin!" huudahti Clayton äkkiä. "Tehän osaatte käsitellä revolveria?"
"Osaan. Entä sitten?"
"Minulla on revolveri. Kun teillä on se mukananne, olette Esmeraldan kanssa kutakuinkin turvattuja majassa niin kauan, että ehdin hakea tänne isänne ja herra Philanderin. Kutsukaa heti palvelijatartanne, ja minä lähden kiireesti etsimään. He eivät ole vielä päässeet pitkälle."
Jane Porter totteli neuvoa, ja kun Clayton oli nähnyt oven sulkeutuvan heidän jälkeensä, kiirehti hän viidakkoon.
Muutamat merimiehet vetivät keihästä toverinsa haavasta, kun Clayton kulki ohitse ja kysyi, saisiko hän lainata heiltä revolveria mennessään etsimään professoria.
Kun rottanaama oli huomannut, ettei haava ollutkaan kuolettava, oli hän jälleen toipunut ja kielsi karkeasti kiroillen antamasta Claytonille asetta.
Tämä mies, Snipes, oli omin ehdoin ruvennut merimiesten päälliköksi, surmattuaan edellisen johtajan, ja nyt oli siitä kulunut vasta niin vähän aikaa, ettei kukaan hänen tovereistaan ollut ehtinyt ruveta häntä vastustamaan.