Leirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia Mohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki joukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja jäykkä.
Tunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon viereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi sitten arabialaisiin päin.
"Kuka on tämän tehnyt?" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava että syyttävä. "Kuka on murhannut Mohammed Beydin?"
Koko joukko puhkesi äkkiä sekasortoisesti väittämään häntä vastaan.
"Mohammed Beydiä ei ole murhattu", huusivat miehet. "Hän on saanut omasta kädestään surmansa. Tämä ja Allah ovat todistajamme." Ja he osoittivat revolveria kuolleen miehen kädessä.
Werper teeskenteli hetken ajan epäuskoisuutta, mutta näytti lopulta käsittävän, että Mohammed Beyd oli tosiaan tappanut itsensä surren sen valkoisen naisen kuolemaa, jota hän kaikkien miestensä tietämättä oli rakastanut niin hellästi.
Werper itse kääri kuolleen miehen huovat ruumiin ympäri, sovittaen huolellisesti sisäpuolelle kärventyneen ja luodin lävistämän kankaan, joka oli vaimentanut edellisenä yönä ammutun laukauksen äänen. Sitten kuusi neekeriä kantoi ruumiin aukeamalle, jossa leiri oli, ja siellä he panivat sen matalaan hautaan. Kun löyhä multa putosi hiljaiselle hahmolle, joka oli pahaa kielivien huopien alla, pääsi Albert Werperiltä toinen helpotuksen huokaus — hänen suunnitelmansa oli onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.
Ahmet Zekin ja Mohammed Beydin kuoltua olivat rosvot ilman johtajaa, ja lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät palata pohjoiseen niiden heimojen luo, joihin kuuluivat. Saatuaan tietää, mihin suuntaan he aikoivat mennä, ilmoitti Werper, että hän puolestaan lähtisi itäänpäin rannikkoa kohti, ja kun he eivät tienneet hänellä olevan mitään, mitä olisivat halunneet, sanoivat he olevansa suostuvaisia päästämään hänet tiehensä.
Kun he ratsastivat pois, istui hän hevosellaan keskellä aukeamaa, katsellen, kuinka he toinen toisensa jälkeen hävisivät viidakkoon, ja kiitti jumalaansa, että vihdoinkin oli päässyt noiden roistojen kynsistä.
Kun hän ei enää kuullut ääntäkään heistä, kääntyi hän oikealle ja ratsasti metsään sitä puuta kohti, johon oli kätkenyt lady Greystoken. Pidättäen hevostaan sen alla hän huusi iloisella ja toivehikkaalla äänellä: "Hyvää huomenta!"