Vastausta ei kuulunut, ja vaikka hänen silmänsä tutkivat tiheätä lehvistöä, ei hän voinut nähdä merkkiäkään nuoresta naisesta. Laskeutuen ratsailta hän kiipesi nopeasti puuhun, niin että saattoi nähdä sen kaikki oksat. Puu oli tyhjä — Jane Clayton oli hävinnyt viidakkoyön hiljaisten hetkien aikana.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Tarzanin muisti elpyy
Kun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä pussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta arabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi taistelleet.
Mitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla piikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo metalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen tunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että keltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja kuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa — että se oli ollut hänen?
Millainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen muistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain keskuudessa — sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja, hahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa muodossaankin olivat tuttuja.
Muisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet aivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus vähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.
Ihmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta viikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan voinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet hänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän nimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen kasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa muisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain Tarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä paikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta, mutta ympäristö oli toinen kuin nykyään — hän näki rakennuksen — hän näki monia rakennuksia — ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia. Tarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä ongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja sitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu viidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan karvaisen apinajoukon kanssa.
Tarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa kaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli, hänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu, valkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin erottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.
Jos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi parempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen, Tarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen tyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin kantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.