Ja syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen keskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään nopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä tarkoituksessa.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Kauhun yö
Jane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan, tuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin vihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja hän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän polkua pitkin.
Liehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja vartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli Frecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen voi odottaa etsivän piilopaikkaa.
Se, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä. Mutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt tummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien ratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa jäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui alaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi tervetuliaishuudahdus.
Ensi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä hevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan naaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään. Mies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän kieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi johtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä puuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui hitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa oikeuden ja ihmisyyden nimessä.
Suuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa menettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että häneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse asiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.
Kun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille, olisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin rangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta mieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija ottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin olennon.
Jane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti ottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä suojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja toivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli nostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien käskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi pitää välttämättömänä.