Menetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse perehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä polulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli edennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut pakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin kylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä toiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.
Näin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään tiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina leijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin sekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut. Ihmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita asetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon torjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä hyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku leijonia vastaan kuin okainen boma.
Keskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä huolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan vaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli. Mustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja pahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa ja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja rätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa kuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista, hermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.
Leijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta tärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi ja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti. Muuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien, pystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon, koettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona loikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa loisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi kaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.
Luoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti samalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon ilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa tai ketteryyttä.
Jollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit käännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo varovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen se selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.
Jos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt suorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka päälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen toverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin leiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina aitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan verran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.
Yksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni aitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka tappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten kanssa.
Ensimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut pystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn, joka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut hevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka ajoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen ohitseen, että hän taas meni kumoon.
Pyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden miesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat iskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät abessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti — joka mies sai itse pitää huolta itsestään — ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko unohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä. Parikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa — sitä uhkasivat hyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten umpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen mahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät, ilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä, saartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien kynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä pelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun hevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin ympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua viidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä pakoon.