"Nyt", sanoi apinamies, "pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut siihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni."
Viidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä oli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään viivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään puusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja näin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.
Apinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä, mutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui pienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he istuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka yhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin lehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan lepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin matkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.
Miehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat olivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan kiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin samalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten kuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa, johon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä karjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.
"Siellä on joku pulassa", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. "Minun on mentävä sinne — siellä voi olla ystäviä."
"Vaimonne voi olla siellä", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas oli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä apinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia päästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä hänen pelastajansa että vangitsijansa.
Tarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskanisku.
"Hyvä Jumala", hän huudahti, "hän voi olla siellä ja leijonat käyvät heidän kimppuunsa — ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta päättää — kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää täällä, mies — tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä heidän luokseen." Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä yöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.
Hetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet. Sitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. — Pysyisinkö täällä? — hän kysyi itseltään. — Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit ottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.
Kääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan viiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä — ainiaaksi.