NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kotiin
Kun Apinain Tarzan syöksyi eteenpäin pitkin puita, kuului abessinialaisten ja leijonain välisen taistelun melskeinen ääni yhä selvemmin hänen herkkiin korviinsa, vahvistaen hänen vakaumustaan, että ihmiset olivat hyvinkin tukalassa ottelussa.
Lopulta paistoi leiritulen loimu välillä olevien puiden keskitse selvästi, ja hetkeä myöhemmin jättimäinen apinamies pysähtyi eräälle leirin yli riippuvalle oksalle katselemaan alhaalla näkyvää kaameata verilöylyä.
Hän loi yhden ainoan kaikki käsittävän silmäyksen taistelunäyttämölle, ja sitten hänen katseensa kiintyi naisen hahmoon, joka oli suurta leijonaa vastapäätä; välillä oli vain hevosen raato.
Peto kyyristyi juuri hyppyyn, kun Tarzan sai hirveän näyn silmiinsä. Numa oli melkein sen oksan alla, jolla apinamies seisoi alastomana ja aseettomana. Tarzan ei epäillyt hetkeäkään — näytti siltä kuin hän ei olisi edes pysähtynyt joutuisassa kulussaan pitkin puita, niin salamannopeasti hän näki ja käsitti näyn alapuolellaan — niin välittömästi hän ryhtyi toimeen.
Jane Claytonista oli tilanne tuntunut niin toivottomalta, että hän vain seisoi välinpitämättömän toivottomana odottaen ison ruhon tölmäystä, joka viskaisi hänet maahan — odottaen sitä hetken kestävää tuskaa, jonka julmat kynnet ja kamalat torahampaat tuottaisivat, ennenkuin tulisi lempeä unohdus, joka lopettaisi hänen surunsa ja kärsimyksensä.
Mitä hyödyttäisi yrittää pakoon? Yhtä hyvä oli katsella kauheata loppua silmästä silmään kuin tulla turhan paon aikana takaapäin isketyksi maahan. Hän ei edes sulkenut silmiään poistaakseen kauhean, murisevan kidan näkyvistään. Niinpä hän nähdessään leijonan valmistautuvan hyökkäämään näki myöskin pronssinvärisen mahtavan hahmon loikkaavan yläpuoleltaan puusta samalla hetkellä, jolloin Numa nousi hypätäkseen.
Janen silmät kävivät ihmetyksestä ja epäuskoisuudesta suuriksi, kun hän näki tuon hahmon, joka tuntui kuolleista nousseelta. Leijona oli unohdettu — samoin hänen oma vaaransa — kaikki oli merkityksetöntä, paitsi tämän merkillisen kuolleistaheräämisen ihme. Huulet raolla ja kädet lujasti puristettuina kohoilevaa rintaa vasten Jane kurottautui silmät suurina eteenpäin kuolleen puolisonsa näkemisestä lumoutuneena.
Hän näki jäntevän hahmon solahtavan leijonan viereen ja syöksyvän loikkaavaa petoa vastaan valtavan, elävän muurinsärkijän tapaisena. Hän näki pedon suistuvan sivulle, kun se oli jo melkein hänen kimpussaan, ja samalla hetkellä hän käsitti, ettei pelkkä aineeton aave voinut tällä tavoin tehdä tyhjäksi mielettömän leijonan hyökkäystä — tuossa oli todellinen, elävä voima, joka oli suurempi kuin eläimen.