Ja Jane Clayton kuiskasi lämpimästi: "Amen!"
* * * * *
Oli kulunut kuukausia. Wazirien työ ja Oparin kulta oli uudelleen rakentanut ja pannut kuntoon Greystoken hävitetyn kodin. Suuren afrikkalaisen maatilan yksinkertainen elämä jatkui taas samaan tapaan kuin ennen belgialaisen ja arabialaisten tuloa. Eilispäivän surut ja vaarat oli unohdettu.
Ensi kerran moneen kuukauteen loordi Greystoke tunsi voivansa saada vapaapäivän itselleen ja wazireilleen. Järjestettiin suuri metsästysretki, jotta uskolliset työntekijät voisivat juhlallisesti viettää työnsä lopettajaisia.
Pyyntimatka onnistui kaikissa suhteissa hyvin, ja kymmenen päivän kuluttua sen alkamisesta lähti runsaasti kuormattu safari paluumatkalle waziri-tasankoa kohti. Loordi ja lady Greystoke ratsastivat Busulin ja Mugambin kanssa matkueen etunenässä, ja heidän naurunsa ja puhelunsa ilmaisi sitä teeskentelemätöntä tuttavallisuutta, jonka yhteiset harrastukset ja molemminpuolinen kunnioitus synnyttää erirotuistenkin kunnollisten ja älykkäiden ihmisten kesken.
Jane Claytonin hevonen kavahti äkkiä jotakin esinettä, joka oli pitkän ruohikon piilossa avoimella paikalla viidakossa. Tarzanin terävät silmät tähystivät nopeasti selitystä eläimen vauhkouteen.
"Mikä tuossa on?" huudahti hän hypäten satulasta ja hetkeä myöhemmin olivat kaikki neljä kehässä ihmisen pääkallon ja pienen vaalenneen luukasan ympärillä.
Tarzan kumartui ja nosti nahkapussin ihmisen kaameiden jäännösten vierestä. Pussin sisällä tuntui olevan jotakin kovaa, ja häneltä pääsi hämmästyksen äännähdys.
"Oparin jalokivet!" hän huudahti kohottaen pussia korkealle ja jatkoi:
"Tässä on siis belgialaisen Werperin jäännökset."
Mugambi nauroi. "Katsohan pussin sisään, bwana", huudahti hän, "niin näet minkälaisia Oparin jalokivet ovat — näet, minkä puolesta belgialainen antoi henkensä." Ja neekeri nauroi ääneen.