Oli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle mustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä kukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen varoitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos hän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti eniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen suojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun varastohuoneen kätköön.
Hänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna mielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua suunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka oli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se oli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla — hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin kaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli kuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa, kuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt, uuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja olisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku tuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä, herraansa.
Ja niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia valleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala yksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.
Tarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia kupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin tiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään varovaisuutta kaikissa toimissaan.
Yön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt kallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin vuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen jälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja kaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun välillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi belgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin päin.
Hän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren kallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen nousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei lamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli lopulta kallionkummun huipulla.
Tarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen pienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun hän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että keksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin paluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan säilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa seuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.
Hän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät kuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti, jonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi, peläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.
Apinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään kalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän oli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten latoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren mantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin laineiden alla.
Yksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt mitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen jälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.