"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."
Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla. He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas harkkojen päälle.
Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.
Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa. Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään. Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa, että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.
Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle, kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.
Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!
Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä omistajalta?
Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten, tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.
Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen vaipunut.
Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa, ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai kuolemansa olisi riippunut niistä.