Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon, muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan tavoin, kun näki, mitä apinamies teki — hän tuskin saattoi pidättää tyytyväisyyden huudahdusta.
Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper tunsi olevansa hukassa — kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.
Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti, kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty maahan.
Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri
Tarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla
Werper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.
Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut. Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin. Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan samaan asemaan kuin se oli ollutkin.
Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen, valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.
Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän kääntyi katsomaan nukkuvaa.
— Miksikä ei? — tuumi hän. — Sitten olisin turvassa.
Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.