Ahmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata päällikkönsä luota.
Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on suoritettu."
Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia, minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa, saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman ylellisen nautinnon.
Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.
Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä, jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen vaatteittensa alla.
Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes laskenut niitä — hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.
Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle — kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.
Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin yläpuolelle.
Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.
Werper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista itsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli pysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne verkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle, otti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen käsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä kohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.