Olisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän käsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan myöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen päästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun tämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa päällikölleen.
Belgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt, pidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija nähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota eurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle, meni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.
Kaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella äänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti siirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen. Rosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi. Hän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle teltan seinää.
Hänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja löysivätkin sen — ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat haparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi lennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan se nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien alle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista elottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi hätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia, jonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.
Hetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja hän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain kasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen muotoiseksi mytyksi — Albert Werper oli karannut.
Päällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia arabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan. Mutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet jälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa ratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään saalistaan läheisestä metsästä.
Heidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa piileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle. Parikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden lähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he portinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä niinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.
Pimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja kun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi varjoihin, häviten sinne kokonaan.
Hän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen etsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja, jossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan sen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja nurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen mies astuakseen toverinsa tilalle.
"Vankihan on varmasti sisällä?" kysyi tulija.