Tarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor tai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä, olisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten pilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä, parjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin hyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen kauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan rakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi voinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden haihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä pitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen suuriin, riippuviin korviin.
Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa. Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta. Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui — seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.
Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi nopeasti heidän jäljessään.
NELJÄSTOISTA LUKU
Papitar ja kuitenkin vain nainen
Aluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten, mutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta katsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä auki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten hänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen ruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja ketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä polttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen siitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja silloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.
Oparin La oli omituinen ilmiö — olosuhteiden muovaama olento, jota raastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin sydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento nainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli mustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito, jalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon orja, mutta aina kuitenkin — nainen. Sellainen oli La.
Hän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi päätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen ihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen puolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään veitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen valmis.
Muuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui näyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle puolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja eksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin kuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.
Tarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. "Kutsu väkesi kokoon", sanoi Tarzan.