"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa ja hyvin menestyksellisesti", jatkoi arabialainen. "Vuosikausia hän on taistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta, vainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat meidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos voisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta kultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi korvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen suojeluksessaan olevilta alkuasukkailta."
Werper otti jalokivillä koristetusta kotelosta savukkeen ja sytytti sen.
"No, onko sinulla suunnitelma, jonka avulla saat hänet maksamaan?" hän kysyi.
"Hänellä on vaimo", vastasi Ahmet Zek, "jota sanotaan hyvin kauniiksi. Hänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme olevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta."
Werper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen hänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet nousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin muhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet Zekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen oli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle merkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen käsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran. Werper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti? Nainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen. Hän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi oli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa, ja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet Zek hänet itsensä.
"Sinä epäröit", mutisi arabialainen.
"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia", valehteli Werper, "ja palkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja seuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on silloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek."
Helpotuksen hymy häilähti rosvoretkeilijän kasvoilla.
"Hyvin sanottu, Werper." Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. "Sinun pitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt neuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa."
Ja he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan haalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä myöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja auringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin eurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper jäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä arabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan telttaansa.