Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa kohti, jossa huutaja oli.
Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan. Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.
Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille, joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.
Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei hän pitäisi pienempää ääntä.
Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi, kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa päivä päivältä laimeni.
Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville mitään — ainakaan tällä tavalla.
Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän seikan.
Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.
Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä verhoamassa.
Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi, että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.