Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran uhatessa helppo piiloutua.
Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.
He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi, ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.
Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin orava ja äänettömästi kuin aave.
Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli. Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia, maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.
Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan, ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla leiriin.
He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään — seuraavalla hetkellä he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin, jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.
Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla, niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän oksien keskellä.
He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja piikivensä.