Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk, mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta — hän ajatteli tähän asti inhoamaansa itsemurhaa.
Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.
Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona toinen, varmempi hyökkäystapa.
Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun. Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään yläpuolella — sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta, ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti ketteryyden ja rajuuden uhriksi.
Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan. Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.
Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen hameelleen, likistäen sen kiinni.
Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.
Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.
Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven. Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.
Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä. Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.