Ahmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi belgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa, käänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon. Kiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja yllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää abessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek suuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen häijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän sitten pani aarteen alttiiksi.
Takaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää kohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei pyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin murhanhaluisten roistojen puolella.
Tarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet niin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi voinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.
Abessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja heidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin kiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja lyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.
Lukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin sotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli yhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa — hän tahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä seuraamaan belgialaista ja piikivipussia.
Alussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut Baran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että Numa oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa kahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän ei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää, kenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen mieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä ja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan hänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.
Askel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän hevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi mustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin päälle.
Abessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies ratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti häntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi tointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen selässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt arabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.
Mutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja jousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään arabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän muukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka kuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä. Sitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen jalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen vyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet satulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa piirin läpi — hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.
Heidän toisella puolellaan hänet sysättiin maahan, ja kun hän viime kerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa reunassa metsää kohti.