Taistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen abessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut pohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa Abdul Murak.
Voittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka abessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa palaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta näkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään vihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka kuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen yli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja maine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen jättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain heidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.
Ollen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat nähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä katseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen hävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä ryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen, minkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan huomaisi kullan olevan heidän hallussaan.
Heidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi pieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään läheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat kuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien varovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi, kunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.
Puolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän pelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa heidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi eräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa metsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.
"Kulta on täällä kylläkin turvassa", huudahti eräs. "Olemme tappaneet abessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois. Ratsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä."
Ja hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä vauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi joukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot olivat maahan läjättyinä.
Werper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta jälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen silmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti hevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla riistapolulla, jota pitkin se laukkasi.
Hän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään, mutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa vertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä katkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi tavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta sitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat väsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin, kompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.
Werper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin, kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi niitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai jaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli Ahmet Zek näkyviin.