"Mene sitten tiehesi", hän murisi, "ja jätä pussi jälkeesi, että näen sen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!"
Werper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan sisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen kourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt seisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen jokaisen liikkeensä.
Werper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen hevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti takaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen näkyvistä.
Silloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin samanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi tällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia, sillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun hän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi nähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen kohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan aarretta.
Mutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja murhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän lähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu- ja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti polun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi piilossa olevan salamurhaajan pyssylle.
Täten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa kuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan päässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja hermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan palkintoaan.
Pian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman tuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä viekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen tähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi vedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.
Rosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan, eikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin varma sen osumisesta.
Ahmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi viidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti lähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä olisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen hahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.
Werper ei uskaltanut edetä — toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut hänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina kädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa tietä.