Mahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja ainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut neekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.
Temmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei mitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun merkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun häntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli herättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi. Hyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk uhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta raivoon — silloin oli asia toinen.
Vähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui heti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut hänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan — siitä hän oli varma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se pullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa epämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan. Mitenkä se sitten oli hävinnyt?
Mugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja vihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän saattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa katoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon hänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli tarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt mielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.
Tallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa muistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti kulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta hän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia merkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan varas oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet — apina kun lisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa — jäivät huomaamatta metsän merkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut seurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut havaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.
Musta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi olevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien itselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui viidakon sokkeloihin.
Kun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja ranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän takaa, likemmäksi aiottua saalistaan.
Apinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan reunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei voinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät keltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään. Ensimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva karjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.
Tuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja pakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin odottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta varoitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua: leijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille hartioille.
Kun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä mitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus, mikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen lakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa taistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että hetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun tuloksesta.