Tarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa syvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista kasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja tuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet, rauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.
Kierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat mielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä koukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin rintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan Numa pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina ponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona ja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.
Kompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin ikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia likellä.
Sen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman hahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan peto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi villin voittohuutonsa.
Se seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin aukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala murina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola tippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.
Kauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän pallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja mahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun paholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja hiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.
Suopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä kaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt, milloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien nuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää kuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta, joka puoleksi avoimena oli niin likellä.
Lopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin puoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä, ikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin ääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion puoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian se lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen saaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.
Tällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut vaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista huolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei huutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa yksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä ulottuvilla.
Hän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan vain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi niinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli syönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen luokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai jotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin löytäisi häntä.