Kun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä kiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla seurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi viimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.
Valmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä pystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi ja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä karjahduksia päästellen.
Ne, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta riistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee yhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan kuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se muistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen leijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet melkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli verrattain pieni.
Mutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun luo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään hänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun leijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori nainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.
Jonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane Clayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli joutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen jälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen kiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan enää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä leveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli hänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.
Oli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja vaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun apinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut laskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui parhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes päivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta tienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.
Väsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään uneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin epämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi tukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain muutaman tuuman päässä toisistaan.
Aurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan ollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi kalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli tapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia tunteja aikaisemmin.
Nyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen täytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta jatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.
Astuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua kohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi tapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä paikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin pääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli hajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun kuljeskelevan metsästäjäjoukkueen — wazirithan olivat uupumattomia metsämiehiä.