Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.
Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia kahleisiin.
Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut — siinä oli ollut kassavakakkuja ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi. Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.
Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli, jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä. Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä, sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta. Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.
Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.
Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin ruumiista irtautunut henki.
YHDESKOLMATTA LUKU
Pako viidakkoon
Vääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti pahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen suloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon Jane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä mukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen suhteessa vankiin.
Ja kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä mieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että tämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen kohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla oli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane Claytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne huomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta inhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.