Meri oli tyyni, joten haaksihylky keinui vain vienosti aaltoilevin liikkein, mikä oli tyynnyttävää uimarille, joka ei ollut vuorokauteen nukkunut. Apinain Tarzan sijoittausi limaisille palkeille ja vaipui pian uneen.
Auringon helle herätti hänet aikaisin aamupuolella. Hänen ensimäinen tietoinen aistimuksensa oli janon tunne, joka kävi sitä kipeämmäksi, mitä täydellisemmin hän valveutui; mutta hetkistä myöhemmin se unohtui kahden melkein samanaikaisen havainnon herättämään riemuun. Ensiksikin hän huomasi haaksihylyn vieressä uiskentelevien pirstaleiden joukossa kumoon kaatuneen pelastusveneen kellumassa aallokossa ja toiseksi etäisen rannikon heikkona hämäränä juovana häämöittävän itäisellä taivaanrannalla.
Tarzan sukelsi veteen ja ui hylyn ympäri pelastusveneen luo. Vilpoinen merikylpy virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin kulaus vettä, ja niin hän uudistuneella tarmolla toi veneen laivahylyn viereen, ja hänen onnistui monen jättiläisponnistuksen jälkeen kiskoa se laivan limaiselle pohjalle. Siellä hän käänsi sen oikein päin. Vene oli aivan tyhjä, ja hetkistä myöhemmin se lipui valmiina hylyn sivulla. Sitten Tarzan valitsi muutamia pirstaleita, joita saattoi käyttää meloina, ja kiiti ennenpitkää hyvää vauhtia etäistä rannikkoa kohti.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän saapui kyllin lähelle eroittaakseen esineitä maalla ja rannikon ääriviivat. Hänen edessään näkyi olevan ikäänkuin pienen, melkein kokonaan suljetun sataman suu. Metsäinen niemeke pohjoisessa oli omituisen tutunomainen. Oliko mahdollista, että kohtalo oli heittänyt hänet oman rakkaan viidakkonsa kynnykselle! Mutta kun hänen veneensä keula solui sataman suusta sisälle, hävisi viimeinenkin epäilyksen häivä, sillä siellä etäisemmällä rannalla oli aarniometsän siimeksessä hänen oma hökkelinsä;— se, jonka jo ennen hänen syntymäänsä oli omin käsin rakentanut hänen kauan sitten kuollut isänsä John Clayton, loordi Greystoke.
Jättiläislihaksiensa pitkillä otteilla kiidätti Tarzan pientä alusta rannikkoa kohti. Tuskin oli kokka koskettanut rantatöyrääseen, kun apinamies hyppäsi maalle, sydän pamppaillen rajusta riemusta vanhojen tuttujen esineiden osuessa hänen silmäänsä. Siellä oli hökkeli, rannikko, pieni puro, tiheä viidakko, ja tumma läpitunkematon ikimetsä. Kymmenettuhannet loistavasulkaiset linnut, uhkeat troopilliset kukkaset suurina kiehkuramaisina silmukkoina jättiläispuista riippuvilla köynnöskasveilla, kaikki oli hänelle tuttua.
Apinain Tarzan oli palannut kotiseudulleen, ja jotta koko maailma tietäisi hänen tulonsa, kallisti hän nuoren päänsä taaksepäin ja karjaisi heimonsa hurjan uhmanhuudon. Hetkisen vallitsi viidakossa äänettömyys, ja sitten kuului matalana ja kaameana vastahaaste, — se oli Numan, leijonan, syvää karjuntaa; ja etäältä pitkän matkan päästä kajahti heikosti urosapinan pelottava vastamölähdys.
Tarzan meni ensin purolle ja sammutti janonsa. Sitten hän lähestyi hökkeliänsä. Ovi oli vielä suljettu ja salpa päällä niinkuin hän ja D'Arnot olivat sen jättäneet. Hän nosti salpaa ja astui sisälle. Mihinkään ei oltu koskettu: siinä oli pöytä, vuode, hänen isänsä laittama pieni kehto, hyllyt ja kaapit aivan niinkuin ne olivat olleet kaksikymmentäkolme vuotta — niin kuin hän ne oli jättänyt lähes kaksi vuotta sitten.
Kun Tarzan oli tyydyttänyt silmänsä, alkoi hänen vatsansa naukua, — nälän tuska pakotti ravinnon etsintään. Hökkelissä ei ollut mitään, eikä hänellä ollut aseita, mutta seinällä riippui yksi hänen ruohoköysistään. Se oli monta kertaa katkennut ja jatkettu, kunnes hän jo kauan sitten oli hylännyt sen ja vaihtanut parempaan. Tarzan toivoi, että hänellä olisi ollut veitsi. No, jollei hän pahoin pettynyt, hän hankkisi sen sekä keihään, jousia ja nuolia ennenkuin toinen päivä oli mennyt mailleen, — köysi pitäisi siitä huolen, ja sillä välin sitä oli käytettävä ravinnon hankkimiseksi. Hän vyyhti sen huolellisesti ja viskasi olalleen lähtien ruuan etsintään, suljettuaan ensin oven jälkeensä.
Hökkelin läheltä alkoi viidakko ja sinne Apinain Tarzan sukelsi varovaisesti ja hiljaa hiipien, jälleen metsän petona, joka pyydystää itselleen ravintoa. Vähän aikaa hän pysytteli maassa, mutta vihdoin hän havaitessaan jäljet, jotka osoittivat riistaa olevan lähellä, ponnahti puiden oksille. Ensimmäisellä huimalla heilahduksella puusta puuhun huumasi hänet vanha elämisen riemu. Turhat kaipuut ja tympäisevä sydämenkipu unohtuivat. Nyt hän eli. Nytpä hänellä oli täydellisen vapauden tosionni. Ken palaisi sivistyneiden ihmisten tukehduttaviin, häijyihin kaupunkeihin, kun kerran suuren viidakon valtavat alueet tarjosivat rauhaa ja vapautta? Ei maar hän.
Oli vielä valoisaa, kun Tarzan tuli juomapaikalle puron partaalle. Siinä oli kaalamo, ja lukemattomat sukupolvet metsän eläimiä olivat siellä käyneet juomassa. Täällä saattoi öisin aina tavata joko Saborin tai Numan kyyristyneenä ympäröivän viidakon tuuheaan lehvistöön, odottamassa antilooppia tai vesikaurista eineekseen. Tänne saapui Horta, metsäkarju, sammuttamaan janoansa, ja tänne tuli Apinain Tarzan kaatamaan saaliin, sillä hänen vatsansa oli tyhjä.