Matalalla oksalla hän kyyhötti polun yläpuolella. Odotti tunnin verran. Alkoi tulla pimeä. Vähän matkaa kaalamosta sivullepäin hän kuuli tiheästä metsästä heikkoa pehmeiden käpälien liikettä ja ison ruhon hipaisua pitkää ruohoa ja toisiinsa sekaantuneita köynnöksiä vasten. Kukaan muu kuin Tarzan ei ehkä olisi sitä eroittanut; mutta apinamies kuuli ja tajusi sen: siellä oli Numa, leijona, samoilla asioilla kuin hän itsekin. Tarzan hymyili.
Samassa hän kuuli eläimen lähestyvän varovaisesti juomapaikalle vieviä jälkiä pitkin. Hetkinen vielä, ja se tuli näkyviin. Se oli Horta, metsäkarju. Siinä oli herkullista ruokaa — ja Tarzanille tuli vesi suuhun. Pitkä ruoho, jossa Numa väijyi, oli nyt hyvin hiljaa — pahaa ennustavan hiljaa. Horta kulki Tarzanin alitse. Muutama askel vielä, ja se olisi Numan hyppäyksen ulottuvilla. Tarzan saattoi kuvitella, kuinka Numan tutut silmät kiiluivat — kuinka se jo veti sisään henkeänsä, kerätäkseen keuhkoihinsa ilmaa kauheaa karjaisua varten, joka tyrmistyttäisi sen saaliin lyhyeksi hetkiseksi loikkauksen ja sen silmänräpäyksen välillä, jolloin se upottaisi hirveät raateluhampaansa murskautuviin luihin.
Mutta Numan kyyristyessä hyökkäykseen lentää suhahti ohut köysi ilmassa läheisen puun alimpain oksain välitse. Silmukka kiertyi Hortan kaulaan. Kuului säikähdyksen mörähdys, kiljahdus, ja hypätessään Numa näki saaliinsa laahautuvan taaksepäin pitkin polkua. Metsäkarju kohosi ylöspäin sen kynsien ulottuvilta puuhun, ja ilkkuvat kasvot nauroivat Numalle vasten naamaa.
Silloin leijona vasta karjui. Vihaisena, uhkaavana, nälkäisenä se tassutteli edestakaisin härnäävän apinamiehen alapuolella. Nyt se pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.
Sillä välin oli Tarzan kiskonut rimpuilevan Hortan viereiselleen oksalle. Jäntevät sormet päättivät työn, jonka kuristussilmukka oli aloittanut. Apinamiehellä ei ollut veistä, mutta luonto oli varustanut hänet repäisemään ruokansa saaliin vapisevasta kyljestä, ja välkkyvät hampaat upposivat mehukkaaseen lihaan, raivoavan leijonan katsellessa alhaalta, kuinka toinen nautti päivällistä, jota eläinten kuningas jo oli pitänyt omanaan.
Oli jo ihan pimeä, kun Tarzan oli syönyt kylläkseen. Ah, mutta sepä oli maistunut hyvältä! Koskaan hän ei ollut täysin tottunut siihen tärveltyyn lihaan, jota sivistyneessä yhteiskunnassa oli hänelle tarjoiltu, ja hänen villin sydämensä pohjalla oli alati tuntunut äsken kaadetun otuksen lämpimän lihan ja punaisena pulppuavan veren kaipuuta.
Hän kuivasi veriset kätensä lehvätukkoon, heitti saaliinsa jäännökset olalleen ja heilahdutteli itseänsä metsän keskitasanteella hökkeliänsä kohti samaan aikaan, kun Jane Porter ja William Cecil Clayton nousivat upealta päivälliseltä Lady Alisella tuhansien kilometrien päässä idempänä Intian valtamerellä.
Tarzanin alapuolella käveli Numa, leijona, ja milloin apinamies viitsi katsoa alaspäin, näki hän silloin tällöin vilahduksia murhanhimoisista silmistä, jotka häntä pimeyden läpi seurasivat. Numa ei karjunut nyt — se liikkui päinvastoin hiipien kuin suuren kissan varjo. Mutta sittenkin kuulivat apinamiehen herkät korvat sen jok'ainoan askeleen.
Tarzan mietti, mahtaisiko se väijyä häntä mökille asti. Sitä hän ei toivonut, sillä silloin hän olisi saanut nukkua oksan tyveen kiertyneenä, ja hänestä oli paljoa hauskempi levätä ruohovuoteella omassa majassa. Mutta hän tiesi tarkoin puun ja mukavimman makuuhaarukan, jos ulkona nukkuminen kävi välttämättömäksi. Sata kertaa oli menneisyydessä joku iso viidakon kissa saatellut häntä kotiin ja pakottanut hänet etsimään suojaa tuosta samasta puusta, kunnes väijyvä vihollinen oli väsynyt odotteluun tai nouseva aurinko sen karkoittanut. Mutta tällä kertaa Numa luopui ajosta ja päästäen sarjan karmivia mörähdyksiä ja karjaisuja kääntyi kiukuissaan etsimään toisaalta helpommin saatavaa ateriaa. Niinpä saapui Tarzan saattajatta kojuunsa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän oikaisihe entisen ruohovuoteen homeisille jätteille. Näin helposti loi monsieur Jean C. Tarzan keinotekoisen sivistyksensä ohuen keden ja vaipui onnellisena ja tyytyväisenä kylläiseksi syöneen pedon sikeään uneen. Kuitenkin olisi naisen myöntymys sitonut hänet iäksi tuohon toiseen olotilaan ja tehnyt villielämän ajattelemisen hänelle vastenmieliseksi.
Tarzan nukkui myöhään seuraavaan aamupäivään, sillä hän oli kovin väsynyt valtameren povella vietetyn pitkän vuorokauden vaivoista ja ponnistuksista; ja viidakkohyppely oli askarruttanut hänen lihaksiaan tavalla, jota ne eivät olleet lähes kahteen vuoteen kokeneet. Herättyään hän riensi ensin purolle juomaan. Sitten hän sukeltaa molskautti mereen uiskennellen neljännestunnin ajan. Senjälkeen hän palasi hökkeliinsä ja nautti aamiaisekseen Hortan lihaa. Sen tehtyään hän hautasi lopun raatoa pehmeään maahan hökkelinsä ulkopuolelle ilta-ateriaansa varten.