Vielä kerran hän otti köytensä ja hävisi viidakkoon. Tällä kertaa hän pyydysti jalompaa riistaa — ihmistä; vaikkakin hän kyllä, jos olisi kysytty hänen omaa mielipidettään, olisi maininnut tusinan verran muita viidakon asukkaita, joita hän piti jaloudessa paljoa etevämpinä kuin metsästämiänsä ihmisiä. Tänään Tarzan oli aseiden etsinnässä. Hän mietti, olisivatko ehkä naiset ja lapset jääneet Mbongan kylään senjälkeen kun ranskalaisen risteilijän lähettämä rankaisuretkikunta oli tappanut kaikki sotilaat kostoksi D'Arnotin otaksutusta surmasta. Hän toivoi tapaavansa siellä sotilaita, sillä vaikeaa oli sanoa, kuinka kauan hän saisi etsiä aseita, jos kylä oli jätetty autioksi.
Apinamies samosi nopeasti metsän läpi ja saapui keskipäivän tienoissa kylälle, mutta pettymyksekseen hän havaitsi viidakon kasvaneen plataanikentille ja ruohokattoisten majojen ränstyneen. Ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän kompuroi puolen tuntia raunioiden keskellä toivoen löytävänsä jonkun unohtuneen aseen, mutta hänen etsintänsä oli turhaa, ja niinpä hän jatkoi matkaansa seuraten kaakkoiselta suunnalta juoksevan joen vartta ylöspäin. Hän tiesi, että hän raikkaan veden läheisyydestä melkein varmaan löytäisi toisen asutuksen.
Matkatessaan hän metsästeli, kuten oli ennen muinoin metsästänyt apinaheimonsa kanssa ja niinkuin Kaala oli häntä opettanut, käännellen lahonneita pölkkyjä jonkun maukkaan madon löytääkseen, kiiveten korkealle puihin ryöstämään lintujen pesiä tai hyökäten ketterästi kuin kissa jonkun hennon nakertajan kimppuun. Söipä hän vielä muutakin, mutta mitä vähemmän seikkaperäisesti apinan ruokalistaa selostamme, sitä parempi,— ja Tarzan oli jälleen apina, joksi Kaala oli hänet opettanut ja jona hän oli ollut elämänsä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta.
Silloin tällöin hän hymyili muistellessaan jotakuta tuttavaa, joka juuri sillä hetkellä saattoi istua tyynenä ja siistinä pariisilaisen mieliklubinsa suojissa — aivankuin Tarzan oli istunut vain muutama kuukausi sitten. Ja senjälkeen hänen oli tapansa pysähtyä, ikäänkuin äkkiä kivettyneenä, kun tuulonen toi hänen sieramiinsa lemua jostakin uudesta saaliista tai peloittavasta vihollisesta.
Sinä yönä hän nukkui sisämaassa kaukana hökkelistään, turvallisesti kiilautuneena jättiläispuun oksahaarukkaan, riippuen sata jalkaa maanpinnan yläpuolella. Hän oli jälleen syönyt kyllältä, tällä kertaa Baran, metsäkauriin lihaa, — eläin oli joutunut hänen nopsan heittosilmukkansa uhriksi.
Aikaisin seuraavana aamuna hän ryhtyi jatkamaan matkaansa yhä seuraten virran vartta. Kolme päivää hän pitkitti etsintäänsä, kunnes oli saapunut sellaiseen kohtaan viidakkoa, missä ei ollut koskaan ennen käynyt. Väliin oli metsä, korkeammilla paikoilla, paljoa karumpaa, ja puiden välitse hän saattoi etäältä eroittaa mahtavia vuorijonoja, joiden edustalla oli laajoja tasankoja. Täällä oli avoimilla kohdilla uutta riistaa, lukemattomia antilooppeja ja suuria seebralaumoja. Tarzan oli haltioissaan, — hän tekisi pitkän vierailun tähän uuteen maailmaan.
Neljännen päivän aamuna tuoksahti hänen sieramiinsa äkkiä joku uusi haju. Hän vainusi ihmisen, mutta se oli vielä pitkän matkan takana. Apinamies vavahti mielihyvästä. Jokainen aisti oli valveilla, kun hän viekkaan varovaisena hiipi vikkelästi puiden lomitse vastatuuleen saalistaan kohti. Vihdoin hän saavutti sen — yksinäisen sotilaan, joka asteli hiljalleen viidakon läpi.
Tarzan seurasi läheltä saalistansa, odottaen aukeampaa kohtaa singahduttaakseen köytensä. Apinamiehen väijyessä mitään pahaa aavistamatonta miestä heräsi hänessä uusia ajatuksia — hienostuttavan sivistyksen ja sen julmuuksien vaikutuksen synnyttämiä ajatuksia. Hänen mieleensä muistui, että sivistynyt ihminen harvoin, jos koskaan, surmasi lähimmäistään ilman jotakin veruketta, olipa se sitten kuinkakin vähäinen. Tosin Tarzan halusi tuon miehen aseita ja koristuksia, mutta oliko silti välttämätöntä riistää häneltä henkeä? Mitä kauemmin hän tätä mietti, sitä vastenmielisemmältä hänestä tuntui ihmisolennon tarpeeton tappaminen; ja niinpä tapahtui, että hänen yrittäessään ratkaista, mitä oikeastaan oli tehtävä, he olivat saapuneet pienelle aukeamalle, jonka toisella puolella sijaitsi paaluaidalla ympäröity kylä mehiläispesiä muistuttavine hökkeleineen.
Sotilaan astuessa ulos metsästä näki Tarzan vilahduksen keltaisen ruskeasta turkista, joka pujottelihe takkuisen viidakkoruohon välitse. Se oli Numa, leijona. Sekin väijyi mustaa miestä. Samalla hetkellä kun Tarzan havaitsi alkuasukkaan vaaran, muuttui hänen kantansa hänen äskeistä saalistaan kohtaan täydellisesti, — nyt tämä oli yhteisen vihollisen uhkaama lähimmäinen.
Numa oli hyökkäämäisillään. Oli vain vähän aikaa erilaisten menettelytapojen vertaamiseen tai niiden mahdollisten tulosten harkintaan. Ja sitten sattui joukko seikkoja melkein yht'aikaa — leijona hyökkäsi väijytyspaikastaan tuota poistuvaa neekeriä kohti, Tarzan huusi varoituksen, ja musta mies kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen Numan pysähtyvän keskellä hyppäystään hennon ruohoköyden pidättämänä, jonka silmukka oli pudonnut aivan osuvasti sen kaulaan.