Eräässä venheistä kuivasi urhea loordi Tennington kyyneleen silmännurkastaan, — hän ei nähnyt vaipuvan iäksi meren pohjaan kalliin laivan, vaan rakkaan, kauniin ystävän, johon hän oli sydämestään kiintynyt.
Vihdoin hälveni pitkä yö, ja troopillinen aurinko loi säteensä aaltoilevaan veteen. Jane Porter oli vaipunut oikulliseen uneen, josta hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeava huikaiseva valo hänet herätti. Hän katsahti ympärilleen. Veneissä oli hänen kanssaan kolme merimiestä, Clayton ja herra Thuran. Sitten hän etsi muita veneitä, mutta silmänkantamiin hän ei voinut eroittaa mitään, joka olisi katkaissut vesiaavikon kamalan yksitoikkoisuuden. He olivat yksinään pienessä veneessä laajalla Atlantilla.
NELJÄSTOISTA LUKU
Takaisin luontoon
Kun Tarzan putosi veteen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa uida pois laivan kuohuista ja potkurien ehkä vaarallisesta läheisyydestä. Hän tiesi, ketä hänen oli nykyisestä tilastaan kiitettävä, ja hänen kelluessaan vedenpinnalla ja kannatellessaan itseään vain hiukan melomalla häntä kiukutti enimmin se, että Rokoff oli hänet niin helposti voittanut.
Hän makasi siten jonkun aikaa katsellen höyrylaivan haipuvia valoja, eikä hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut huutaa apua. Hän ei ollut eläissään huutanut apua, joten ei ole ihmeellistä, että hän ei nytkään tullut sitä ajatelleeksi. Aina hän oli saanut luottaa omaan urheuteensa ja neuvokkuuteensa eikä Kaalan kuoleman jälkeen ollut ketään, joka olisi hänen avunpyyntöönsä vastannutkaan. Kun avun kutsumisen mahdollisuus vihdoin juolahti hänen mieleensä, oli se myöhäistä.
Oli yksi mahdollisuus sadastatuhannesta, ajatteli Tarzan, että hänet korjattaisiin merestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että hän pääsisi rantaan, ja siksi hän päätti yhdistää ne vähäiset mahdollisuudet, mitä hänellä oli, ja uida verkalleen rantaa kohti, — laiva oli saattanut olla lähempänä rannikkoa kuin hän luulikaan.
Hänen otteensa olivat pitkiä ja keveitä, — kestäisi monta tuntia, ennenkuin nuo jättiläislihakset alkaisivat tuntea väsymystä. Uidessaan tähtien johdolla itää kohti hän havaitsi kenkiensä painavan ja riisui ne. Housut saivat tehdä seuraa; ja hän olisi samalla riisunut takkinsakin, jollei sen taskussa olisi ollut noita kallisarvoisia papereita. Varmistuakseen, että ne vielä olivat tallella, hän sujautti kätensä niitä tunnustelemaan, mutta huomasi tyrmistyen, että ne olivat poissa.
Nyt hän tiesi, että muukin kuin pelkkä kosto oli kannustanut Rokoffin paiskaamaan hänet mereen. Venäläisen oli onnistunut saada käsiinsä paperit, jotka Tarzan oli häneltä Bu Saadassa riistänyt. Apinamies noitui hiljaa ja päästi takkinsa ja paitansa uppoamaan Atlanttiin. Ennenkuin oli montakaan tuntia kulunut, oli hän riisunut loputkin vaatteensa ja ui keveästi ja hankaluuksitta itää kohti.
Aamunkoiton ensimäinen heikko kajo vaalensi hänen edessään välkkyvät tähdet, ja silloin kohosivat näkyviin matalan mustan möhkäleen ääriviivat ihan hänen matkansa suunnalta. Muutamat voimakkaat vedot kuljettivat hänet sen viereen. Se oli aaltojen huuhtoman laivahylyn pohja. Tarzan kiipesi sille — hän aikoi levätä siellä ainakin päivänvaloon asti. Hän ei mielinyt jäädä sinne toimettomaksi — nälän ja janon saaliiksi. Jos hänen täytyi kuolla, kuoli hän mieluummin ponnistellessaan edes näön vuoksi itsensä pelastamiseksi.