"Haluaisin käydä siellä ja nähdä sen omituisen kaupungin", sanoi Tarzan, "ja saada sen villeiltä asukkailta muutaman palasen niiden keltaista metallia".
"Sinne on pitkä matka", vastasi Waziri, "ja minä olen jo vanha mies; mutta jos odotat siksi kun sadekausi on ohi ja virrat alentuneet, niin otan muutamia sotureitani ja lähden mukaasi".
Ja Tarzanin täytyi tyytyä tähän järjestelyyn, vaikka olisi kernaasti lähtenyt matkalle jo seuraavana aamuna; — hän oli kärsimätön kuin lapsi. Tositeossa Apinain Tarzan olikin vain lapsi tai alkuihminen, mikä on tavallaan samaa.
Kahta päivää myöhemmin palasi kylään pieni joukko metsästäjiä etelästä ilmoittaen ison norsulauman liikuskelevan tunnin, parin matkan päässä. Puihin kiivettyänsä he olivat nähneet varsin hyvin tuon lauman, johon heidän sanojensa mukaan kuului useita isohampaisia uroselefantteja, suuri joukko lehmiä, vasikoita ja täysikasvuisia härkiä, joista saatava norsunluu maksaisi pyytäjän vaivan.
Loppu päivää ja ilta käytettiin ison ajon valmisteluun. Keihäitä laitettiin kuntoon, nuolikontteja täytettiin, jousiin pantiin uusia jänteitä, ja kaiken aikaa liikkui kylän poppamies hääräilevässä joukossa jaellen erilaisia loihtuja ja taikakaluja, jotka varjelisivat omistajansa tapaturmilta tai tuottaisivat hyvän eräonnen huomisen päivän metsästykseen.
Päivän koittaessa läksivät metsästäjät retkelleen. Heitä oli viisikymmentä kiiltävän mustaa soturia, ja heidän keskellään harppasi Apinain Tarzan notkeana ja ripeänä kuin nuori metsänjumala; hänen ruskea ihonsa välkkyi omituisena vastakohtana kumppanien eebenpuun väriselle pinnalle. Ihonväriä lukuunottamatta hän oli yksi heistä. Hänen koristuksensa ja aseensa olivat samat kuin heidän, hän haastoi heidän kieltänsä, nauroi ja laski leikkiä heidän kanssaan, hyppi ja kirkui siinä lyhyessä tanssissa, jonka he suorittivat ennen kylästä lähtemistänsä, ja oli esiintymisessään ja tavoissaan täydellinen villi villien joukossa. Eikä hän, jos olisi sattunut sitä itseltään kysymään, sainkaan olisi kieltänyt olevansa lähempää sukua näille ihmisille ja lähempänä heidän elämäänsä kuin pariisilaisten ystäviensä heimolainen, joiden tapoja hän jonkun lyhyen kuukauden oli menestyksellä apinamaisesti matkinut.
Mutta hän ajatteli D'Arnotia, ja hänen vahvat hampaansa paljastuivat lystikkäästä irvistyksestä, kun hän kuvitteli moitteettoman ranskalaisen ilmettä, jos tämä sillä hetkellä olisi jollakin keinoin voinut nähdä Tarzanin. Paul-parka, joka oli ylpeillyt siitä, että muka oli kitkenyt ystävänsä viimeisetkin kesyttömän villeyden juuret. "Kuinka nopeasti olenkaan langennut!" mietti Tarzan; mutta sydämessään hän ei pitänyt sitä lankeemuksena — pikemminkin sääli poloisia pariisilaisia, jotka olivat vankien tavoin kahlehdittuina tyhmiin vaatteisiinsa ja joita poliisit vartioivat kätkyestä hautaan, joten eivät voineet tehdä mitään, joka ei ollut aivan keinotekoista ja väsyttävää.
Kahden tunnin vaelluksen jälkeen he saapuivat lähelle sitä paikkaa, missä norsut oli edellisenä päivänä nähty. Sieltä he liikkuivat eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä. Vihdoin he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut jokunen tunti sitten. Peräkanaa astuen seurasivat he sitä puolisen tuntia. Ensimmäisenä kohotti Tarzan kätensä merkiksi, että saalis oli saavutettu, — hänen herkkä nenänsä ilmaisi hänelle, että norsut eivät olleet kaukana heidän edellään.
Neekerit epäilivät, kun hän ilmoitti heille, mistä hän sen tiesi.
"Tulkaa mukaan", kehoitti Tarzan, "niin näemme".