Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti, ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa lukemattomia ajanjaksoja sitten.
Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa. Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat — hän oli nyt täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.
Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä, jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä, joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista? Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut: "Tuossa, mylords, on John Clayton, loordi Greystoke"?
Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi.
Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä.
Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kuoleman arpajaiset
Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi aamulla Lady Alicen haaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut — ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat tyttöön.
"Jane!" huudahti hän. "Kiitos Jumalalle, että olemme yhdessä!"
"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla eleellä. "Olemme aivan yksin."