Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata kättänsä.
"Nopeasti!" sähisi Spider. "Hyvä Jumala, katsotaanhan!"
Clayton avasi sormensa. Spider näki ensimmäisenä vuosiluvun, ja ennenkuin kukaan aavisti hänen aikeitansa, hän kohosi pystyyn ja paiskausi laidan yli hävitäkseen iäksi meren vihreään syvyyteen. Rahan vuosiluku ei ollut 1875.
Jännitys oli niin uuvuttanut jälellä olevat, että he viruivat lopun päivää puolihorroksissa; eikä asiaan enää koskettu useaan vuorokauteen. Ne olivat kauheita — yhä enemmän heikkouden ja toivottomuuden päiviä. Vihdoin herra Thuran ryömi Claytonin luo.
"Meidän täytyy heittää arpaa vielä kerran ennenkuin tulemme liian heikoiksi syömäänkin", kuiskasi hän.
Clayton oli sellaisessa mielentilassa, että hän tuskin kykeni hallitsemaan omaa tahtoansa. Jane Porter ei ollut puhunut kolmeen päivään. Clayton tiesi, että tyttö oli kuolemaisillaan. Niin kauhea kuin tämä ehdotus olikin, toivoi hän, että joko Thuranin tai hänen itsensä uhraamisella voitaisiin hankkia Janelle uutta vahvistusta, ja siksi hän heti suostui venäläisen tuumaan.
He arpoivat saman suunnitelman mukaan kuin ennenkin, mutta nyt oli vain yksi ratkaisu mahdollinen: Clayton sai vuosiluvun 1875.
"Milloinka se tapahtuu?" kysyi hän Thuranilta.
Venäläinen oli jo vetänyt linkkuveitsen housuntaskustaan ja koetti hervottomana sitä avata.
"Nyt", mutisi hän muljottaen ahnain silmin englantilaiseen.