Hetkistä myöhemmin hän kuuli helpoituksen huudahduksen herra
Thuranilta.
"Minä olen tulossa", kuiskasi venäläinen.
Taaskin yritti Clayton horjua eteenpäin kohtaloaan kohti, mutta taaskin hän tuupertui päistikkaa veneen pohjalle eikä kyennyt siitä jälleen nousemaan, yrittipä kuinka paljon tahansa. Viimeisessä ponnistuksessaan hän horjahti selälleen ja siinä hän virui tuijottaen tähtiin, sillä välin kun hän takaansa saattoi yhä lähempää kuulla venäläisen vaivaloisen matelun ja kuorsaamista muistuttavan hengityksen.
Tuntui siltä, että hän oli täten levännyt varmaankin tunnin, odottaen olentoa ryömimään esille pimeästä ja lopettamaan hänen kurjuutensa. Se oli nyt aivan lähellä, mutta sen ponnistusten väliajat kävivät yhä pitemmiksi, ja jokainen liikunto eteenpäin tuntui odottavasta englantilaisesta melkein huomaamattomalta. Vihdoin hän tiesi, että Thuran oli aivan hänen vieressään. Hän kuuli kaakottavaa naurua, jokin kosketti hänen kasvojansa, ja hän menetti tajuntansa.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kultakaupunki
Juuri samana iltana, jolloin Apinain Tarzanista tuli wazirien heimopäällikkö, virui hänen rakastamansa nainen kuolemaisillaan hennossa veneessä kahdensadan meripenikulman päässä länteen hänestä. Ja hänen tanssiessaan alastomien metsäläistoveriensa parvessa, nuotion valon kimallellessa hänen isoja pyöriviä lihaksiaan vasten, ja hänen ollessaan voiman ruumiillistettu vertauskuva, lepäsi nainen, joka häntä rakasti, laihana ja kuihtuneena viimeisessä horroksessa, joka käy nälkään ja janoon nääntymisen edellä.
Seuraava viikko Tarzanin kuninkaaksi valitsemisen jälkeen kului wazireilta arabialaisrosvojen mukana olleiden manyuemain saattamiseen wazirien maan pohjoisrajalle, kuten Tarzan oli heille luvannut. Ennenkuin hän jätti heidät hän vaati heiltä vakuutuksen, että he eivät vastedes ryhtyisi mihinkään retkeen wazireja vastaan, eikä sen lupauksen saaminen ollutkaan vaikeata. Heillä oli ollut kylliksi kokemusta uuden waziripäällikön taistelutaktiikasta, jotta heillä olisi ollut pienintäkään halua seurata toista rosvojoukkoa hänen alueensa rajain sisälle.
Melkein heti kylään palattuaan alkoi Tarzan tehdä valmistuksia lähteäkseen retkelle vanhan Wazirin hänelle kuvaileman raunioittuneen kultakaupungin etsimiseksi. Hän valitsi viisikymmentä tanakinta soturia heimostaan, ottaen ainoastaan sellaisia, jotka näyttivät halukkailta seuraamaan häntä vaivaloiselle taivallukselle ja uuden vihamielisen maan vaaroihin. Tarukaupungin satumainen rikkaus oli ollut hänen mielessään melkein alati siitä asti, kun Waziri oli kertonut aikaisemman retken seikkailuista ja miten sattumalta oli tavattu nuo laajat rauniot. Seikkailuhalu saattoi olla aivan yhtä voimakkaana vaikuttimena kiihoittamassa Apinain Tarzania retkelle kuin kullanhimokin, mutta viimemainittukin vaikutin oli olemassa, sillä sivistyneiden ihmisten piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä. Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, — hänelle riitti omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta sitä käyttää.
Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut. Päiväkausia he marssivat — yhtä jokivartta ylöspäin, matalan vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin, sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä aarrekaupungista.