Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä, ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.
Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon. Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli heidän oman maansa rajana.
Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan näköalaan. Siinä oli autio laakso — matala, ahdas laakso, jossa kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin, mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen, jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit — hänestä se näytti upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.
Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien edustalle.
Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.
Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti, ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan ja jylhään rakenteeseen.
Tarzanin täytyi melko lailla rohkaista ja kehoitella neekerejä estääkseen heidät hetikohta luopumasta seikkailusta ja rientämästä takaisin laaksoa pitkin kallioita kohti, joiden yli olivat edellisenä päivänä kiivenneet. Mutta vihdoin hän käskyillään ja uhkaamalla yksin mennä kaupunkiin sai heidät seuraamaan häntä.
Neljännestunnin ajan he kävelivät muurin vierustaa pitkin ennenkuin keksivät paikan, mistä voi päästä sisään. Sitten he saapuivat kapealle, noin kahdenkymmenen tuuman laajuiselle halkeamalle. Sisäpuolella kohosi heidän edessään vuosisatojen käytöstä ontoiksi kuluneet sementtiportaat, jotka äkkinäisessä käytävän mutkassa hävisivät heidän näkyvistään muutamaa metriä ylempänä. Tähän ahtaaseen aukkoon tunkeutui Tarzan kääntäen jättiläishartiansa sivuittain, jotta laisinkaan pääsisi lävitse. Hänen takanaan ryömivät hänen mustat soturinsa. Halkeaman käänteessä loppuivat portaat ja polku oli tasaista; mutta se kääntyi ja kiemurteli käärmeen tapaan, kunnes se äkkiä eräässä jyrkässä kulmassa päättyi ahtaaseen pihaan, jonka toisella puolella kohosi sisämuuri, yhtä korkea kuin ulkomuurikin. Tämä sisempi muuri oli varustettu yltä yleensä pienillä torneilla, jotka sen harjalla vuorottelivat terävähuippuisten, yhdestä kivestä hakattujen patsaiden kanssa. Paikoittain olivat nämä kukistuneet ja muuri murtunut, mutta se oli paljoa paremmassa kunnossa kuin ulkomuuri.
Sen läpi vei toinen kapea käytävä, jonka päässä Tarzan ja hänen soturinsa joutuivat leveälle kadulle. Vastapäisellä puolella kohosi murenevia graniittirakennuksia, joiden ulkoasu oli jylhä ja torjuva. Niiden eteen oli soran ylle kasvanut puita; viiniköynnöksiä kiemurteli tyhjistä, ammottavista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta se talo, joka oli suoraan heidän kohdallaan, näytti olevan vähemmän kasvullisuuden peitossa kuin muut ja paljoa paremmin kestäneen ajan hävitystä. Se oli valtava rakennus, ylinnä suunnattoman suuri kupu. Sen ison sisäänkäytävän kummallakin puolella oli rivittäin pitkiä pilareita, jotka päättyivät isoon, eriskummaiseen, kivestä esille hakattuun lintuun.
Kun apinamies ja hänen toverinsa tuijottivat, mikä enemmän mikä vähemmän kummastuneena, tuohon vanhaan kaupunkiin villin Afrikan sydämessä, huomasivat jotkut heistä liikettä rakennuksesta, jota he katselivat. Himmeitä, varjomaisia hahmoja tuntui liikkuvan sisäosain puolihämärässä. Ei ollut mitään kouraantuntuvaa, ei sellaista, mitä silmä olisi voinut eroittaa — ainoastaan kaamea vaikutelma elämästä siellä, missä kaiken olisi luullut olevan hengetöntä, sillä elävät olennot eivät toki sopineetkaan ympäristöön. Kuinka niitä olisi saattanut tavata tässä aavemaisessa kauan sitten kuolleen menneisyyden kaupungissa?