Tarzan muisti kirjastossa Pariisissa lukeneensa jostakin kadonneesta valkoisesta ihmisrodusta, jonka alkuasukkaiden tarut sijoittivat Afrikan sydänmaille. Hän mietti myöskin, eikö hän katsellut sivistyksen raunioita, jonka tämä vieras kansa oli luonut oudon metsäläiskotinsa villiin ympäristöön, Olisiko mahdollista, että vielä nytkin jäännös tuota kadonnutta kansaa asui tässä uhkeuden raunistossa esivanhempainsa jälkeläisinä? Taaskin hän havaitsi salavihkaista liikettä edessänsä olevasta isosta temppelistä.
"Tulkaa", sanoi hän wazireillensa, "menkäämme katsomaan, miltä näyttää noiden raunioiden sisällä".
Hänen miehensä seurasivat häntä vastahakoisesti, mutta kun he näkivät hänen rohkeasti astuvan synkkään holvikäytävään, hiipivät he muutamia askeleita häntä taempana sekavassa joukossa, joka näytti olevan hermostuneen pelon ruumiillistuma. Yksi ainoa kiljahdus, sellainen, jonka olivat kuulleet edellisenä yönä, olisi liittänyt ajamaan heidät kaikki pakoon, hurjasti juoksemaan ahdasta rakoa kohti, joka johti valtavien seinien välitse ulkomaailmaan.
Kun Tarzan astui rakennukseen, tunsi hän varmasti, että monet silmät häntä katselivat.
Kuului rahinaa läheisen käytävän siimeksestä, ja hän olisi voinut vannoa nähneensä ihmiskäden vetäytyvän pois ikkuna-aukosta, joka oli hänen yläpuolellaan tähän kupumaiseen halliin päin.
Huoneen lattia oli sementtiä ja seinät sileästä graniitista, johon oli hakattu omituisia ihmisten ja eläinten kuvia. Paikoittain oli keltaisia metalliliuskoja sovitettu seinäin tukevaan muuraukseen.
Kun hän tarkkasi lähempää yhtä noista liuskoista, huomasi hän sen olevan kultaa ja monilla hieroglyyfeillä kirjaillun. Tämän ensimmäisen kammion takana oli toisia, ja niiden takana haarautui rakennus suunnattomiksi siipirakennuksiksi. Tarzan astui monen tuollaisen kammion läpi ja näki monta todistusta alkuperäisten rakentajain satumaisesta rikkaudesta. Yhdessä huoneessa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta, ja toisessa olivat itse lattiat tästä kalliista metallista. Ja kaiken aikaa, kun hän tutki, kyyröttivät neekerit lähellä toisiaan hänen selkänsä takana, ja omituisia hahmoja hiipi heidän kummallakin puolellaan, edessään ja takanaan, mutta ei koskaan kyllin lähellä, jotta kukaan olisi voinut sanoa, että he eivät olleet yksinään.
Jännitys alkoi kuitenkin jäytää wazirien hermoja. He pyysivät Tarzania palaamaan päivänvaloon; sanoivat, että sellaisesta retkestä ei olisi mitään hyvää odotettavissa, koska raunioissa kummitteli niissä kerran asuneiden vainajain henkiä. "Ne väijyvät meitä, oi kuningas", kuiskasi Busuli. "Ne odottavat siksi, kun ovat viekoitelleet meidät varustuksensa sisimpiin sokkeloihin, ja sitten ne karkaavat kimppuumme ja repivät meidät palasiksi hampaillaan. Se on henkien tapaista. Äitini setä, joka on kuuluisa poppamies, on kertonut siitä minulle monesti."
Tarzan nauroi. "Rientäkää takaisin päivänvaloon, lapseni", sanoi hän. "Minä tulen luoksenne, kun olen etsinyt tämän vanhan raunion perustuksista katonharjaan asti ja löytänyt kullan tai nähnyt, että sitä ei ole. Ainakin voimme ottaa levyt seinistä, vaikka pilarit ovatkin liian raskaita käsiteltäviksemme. Mutta täällä luulisi olevan isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita — kullalla, jonka voimme helposti kantaa pois hartioillamme. Juoskaa nyt ulos raikkaaseen ilmaan, jossa voitte helpommin hengittää."
Muutamat soturit olivat ilomielin valmiit tottelemaan päällikköänsä, mutta Busuli ja eräät toiset epäröivät jättää häntä — olivat kahden vaiheella rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningastaan kohtaan ja oudon tunnelman herättämän taikauskoisen pelkonsa vuoksi. Ja sitten tapahtui aivan odottamatta jotakin, mikä ratkaisi kysymyksen heidän tarvitsemattansa sitä kauemmin pohtia. Raunioittuneen temppelin hämärästä kajahti aivan heidän korviensa läheltä sama kamala kirkaisu, jonka olivat kuulleet edellisenä iltana, ja kauhistunein huudoin kääntyivät mustat soturit pakenemaan ikivanhan rakennuksen tyhjien salien läpi.