Heidän takanaan seisoi Apinain Tarzan siinä, mihin olivat hänet jättäneet, julma hymy huulillaan, odottaen vihollista, jonka varmasti luuli olevan hyökkäämäisillään kimppuunsa. Mutta jälleen vallitsi hiljaisuus. Tuntui vain heikkoa aavistusta läheisissä loukoissa liikkuvien paljaiden jalkain hiivinnästä.
Sitten Tarzan kääntyi jälleen ja astui syvälle temppelin sisään. Hän eteni huoneesta huoneeseen, kunnes saapui erääseen kohtaan, missä vielä oli teljetty ovi; ja kun hän painoi olkapäänsä sitä vasten, työntääkseen sen sisään, kajahti varoitushuuto uudestaan, tällä kertaa melkein hänen vierestään. Ilmeisesti häntä varoitettiin saastuttamasta tuota erikoista huonetta. Vai olisiko sen sisällä aarrevarastojen salaisuus? Oli miten oli, niin juuri se seikka, että tämän aavemaisen paikan kummallisilla, näkymättömillä vartijoilla oli jotakin syytä toivoa hänen pysyvän poissa tästä erityisestä huoneesta, riitti tekemään Tarzanin halun kolminkertaiseksi; ja vaikka kiljahdus yhä toistui, painoi hän olkapäätänsä ovea vasten, kunnes se hänen jättiläisvoimansa sysäyksestä lensi auki naristen puisilla saranoilla. Siellä sisällä oli pimeää kuin haudassa. Ei ollut ikkunaa päästämässä sisälle heikointakaan valonsädettä, ja koska käytävä sen edessä oli puolihämärä, ei avoimesta ovestakaan virrannut lieventäviä valonsäteitä. Koetellen lattiaa keihäänsä tyvipäällä astui Tarzan tähän tuonelan pimentoon. Äkkiä sulkeutui ovi hänen takanaan, ja samalla kertaa tarttui häneen käsiä kaikkialta pimeästä. Apinamies taisteli kaikella itsesäilytysvaiston hurjalla vimmalla ja jättiläisvoimallaan. Mutta vaikka hän tunsi iskujensa osuvan ja hampaittensa uppoavan pehmeään lihaan, huomasi hän aina uuden parin käsivarsia korvaavan ne, jotka hän torjui. Vihdoin ne raastoivat hänet kumoon, ja verkalleen, kovin verkalleen ne nujersivat hänet pelkällä lukumääränsä painolla. Ja sitten ne sitoivat hänet — kädet selän taakse ja jalat ylöspäin niitä kohtaamaan.
Hän ei ollut kuullut muuta ääntä kuin vastustajainsa raskaan hengityksen ja temmellyksen melun. Hän ei tiennyt, minkälaisia olentoja hänen vangitsijansa olivat, mutta arvasi ne ihmisiksi, koskapa ne olivat hänet sitoneet.
Sitten ne nostivat hänet lattialta ja puolittain vetäen, puolittain työntäen raahasivat hänet pimeästä kammiosta toisen oviaukon kautta temppelin sisäpihaan. Täällä hän näki tavoittajansa. Niitä oli varmaan satakunta miestä — lyhyitä, tanakoita, joiden kasvoja peitti pitkä karvaiselle rinnalle valuva parta.
Paksu, vanukkeinen tukka ulottui alhaalle, sisäänpäin kaltevan otsan yli, ja riippui hartioilta selkään. Käyrät sääret olivat lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät. Kupeilla niillä oli leopardien ja leijonain taljoja, ja rinnalle riippui samojen eläinten kynsistä sommiteltuja kaulanauhoja. Paksut täysikultaiset renkaat koristivat käsivarsia ja sääriä. Aseina niillä oli raskaita lyijypäisiä ryhmysauvoja, ja vöistä, jotka olivat niiden ainoana pukuna, riippui jokaisella pitkä, kamalan näköinen veitsi.
Mutta enimmin kummastutti vankia heidän valkoinen ihonsa, — ei ihonvärissä eikä kasvonpiirteissä ollut merkkiäkään neekeristä. Mutta kaltevine otsineen, häijyine, pienine, lähekkäin sijaitsevine silmineen ja keltaisine torahampaineen ne eivät suinkaan olleet miellyttävän näköisiä.
Taistelun aikana pimeässä kammiossa ja heidän laahatessaan Tarzania sisempään saliin, ei ollut virketty sanaakaan, mutta nyt alkoi joidenkuiden välillä röhkivää yksitavuista keskustelua apinaihmiselle oudolla kielellä, ja sitten he jättivät hänet virumaan sementtilattialle tassuttaen pois lyhyillä säärillään toiseen osaan temppeliä, pihan takapuolelle.
Maatessaan siinä selällään Tarzan havaitsi temppelin joka puolelta kokonaan ympäröivän tätä pientä pihaa ja sen korkeiden muurien joka taholta kohoavan hänen yläpuolellaan. Keskeltä näkyi täplänen sinistä taivasta ja yhdeltä suunnalta hän saattoi jostakin aukosta eroittaa vihreitä lehviä, mutta olivatko ne temppelin sisä- vai ulkopuolella, sitä hän ei tiennyt.
Pihan ympärillä oli temppelin perustuksesta harjalle asti sarja avonaisia parvekkeita, ja silloin tällöin näki vanki vilahduksen hulmuavan tukan alta välkkyvistä kirkkaista silmistä, jotka ylhäältä tirkistelivät häneen.
Apinamies koetteli hiljaa siteittensä kestävyyttä ja olematta asiasta varma arveli niiden olevan liian heikot vastustamaan mahtavien lihastensa voimaa, kun oli tullut aika niistä irroittautua. Mutta hän ei rohjennut panna niitä tosikoetukselle ennenkuin pimeä oli tullut tai hän tiesi, että mitkään silmät eivät häntä väijyneet. Hän oli virunut pihassa useita tunteja, ennenkuin auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat tähän kohtisuoraan kuiluun; ja melkein samaan aikaan hän kuuli paljaiden jalkain sipsutusta lähellään olevista käytävistä ja näki hetkistä myöhemmin parvekkeiden täyttyvän luihukasvoisilla olennoilla, ja vähintäänkin parikymmentä astui alas pihaan.