Hetkiseksi oli jokainen silmä tähdätty keskipäivän aurinkoa kohti, ja sitten parvekkeilla ja alhaalla olevat alkoivat yksiäänisesti laulaa matalaa aavemaista kertaussäveltä. Silloin Tarzanin ympärillä olevat ryhtyivät tanssimaan juhlallisen veisunsa tahdissa. He piirittivät hänet verkalleen, ja tanssiessaan he muistuttivat kömpelöä, hölköttävää karhujoukkoa. Mutta vieläkään he eivät vilkaisseet häneen, vaan tuijottivat yhä aurinkoon pienillä kiilusilmillänsä.
Kymmenen minuutin ajan tai kauemmin he jatkoivat yksitoikkoista lauluaan ja hyppyään, ja sitten he äkkiä kaikki aivan samalla kertaa kääntyivät uhriaan kohti, lyijypäiset sauvat kohotettuina, ja päästäen kauheita kiljahduksia sekä vääntäen kasvonsa mitä pirullisimpaan ilmeeseen hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi naisolento verenhimoisen parven keskelle ja varustettuna samanlaisella sauvalla kuin heidän omansakin, mutta kultapäisellä, torjui hyökkäävät takaisin.
KAHDESKYMMENES LUKU
La
Hetkiseksi Tarzan ajatteli, että omituinen kohtalon oikku oli jollakin ihmeellä hänet pelastanut, mutta kun hän huomasi kuinka helposti tyttö oli yksinään lyönyt pakoon kaksikymmentä gorillamaista miestä ja kun hän hetkistä myöhemmin näki näiden uudestaan aloittavan tanssinsa hänen ympärillään tytön puhutellessa heitä yksitoikkoisella laulavalla nuotilla, joka aivan koneen tapaisesti kertaantui, teki hän sen johtopäätöksen, että tämä kaikki oli vain osana toimituksesta, jossa hän oli keskimmäisenä henkilönä.
Minuuttia, paria myöhemmin veti tyttö veitsen vyöltään ja kumartuen Tarzanin ylitse katkoi siteet hänen sääristään. Kun sitten miehet lopettivat tanssinsa ja lähenivät, viittasi hän vankia nousemaan. Viskaten säärien ympärillä olleen köyden hänen niskaansa, tyttö talutti hänet pihan yli miesten seuratessa kaksittain.
Kiemurtelevien käytävien kautta tyttö kuljetti häntä yhä kauemmaksi temppelin etäisimpiin suojiin, kunnes he tulivat isoon saliin, jonka keskellä seisoi alttari. Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot, jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein pyhimpään.
Hän oli joutunut vanhojen auringonpalvelijain jälkeläisten käsiin. Auringon ylipapittaren palvelijatar oli vain näennäisesti pelastanut hänet. Pihan yläpuolella olevasta aukosta pilkistävä aurinko oli katsahtanut häneen ja vaatinut hänet omakseen, ja papitar oli tullut sisemmästä temppelistä pelastamaan hänet maallikkojen saastuttavista käsistä — viedäkseen hänet ihmisuhriksi heidän liekehtivälle jumalalleen.
Ja jos hän olisi kaivannut enempiä vakuutuksia teoriansa todellisuudesta, tarvitsi hänen vain luoda silmänsä kivialttarin tahmaantuneisiin ja lattiaa sen lähimmässä ympäristössä peittäviin punaisenruskeihin tahroihin tai ihmisten pääkalloihin, jotka irvistelivät korkeiden seinien lukemattomista syvennyksistä.