Senjälkeen se syöksyi alaspäin, alussa hitaasti, mutta manauksen tahdin lisääntyessä kävi veitsenkin vauhti vinhemmäksi. Rivin peräpäästä Tarzan yhä kuuli solvaistun papin murinaa. Hänen äänensä kävi yhä kuuluvammaksi. Eräs papitar hänen lähellään puhui ankaran nuhtelevaan sävyyn. Veitsi oli nyt ihan lähellä Tarzanin rintaa, mutta se pysähtyi hetkiseksi, kun ylipapitar kohotti silmänsä singahduttaakseen nopean paheksumiskatseen moiselle pyhän toimituksen häiritsijälle.
Riitelevien joukossa huomattiin äkillistä liikehtimistä, ja Tarzan käänsi päänsä heitä kohti kyllin ajoissa nähdäkseen isoruhoisen petomaisen papin karkaavan vastapäätä seisovan naisen kimppuun ja iskevän häneltä aivot ulos raskaan nuijansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Sitten tapahtui sellaista, mitä Tarzan oli ennen nähnyt satoja kertoja oman villin viidakkonsa kesyttömäin asukkaiden parissa. Hän oli nähnyt samanlaisen raivonpuuskan kohtaavan Kerchakia, Tublatia ja Terkozia, kymmentä muuta heimonsa mahtavaa urosapinaa, riivaavan myöskin Tantoria, elefanttia; tuskin oli mitään metsän urosta, jota se ei joskus vallannut. Pappi oli villiintynyt ja riehui murhanhimosta mielipuolena raskasta sauvaa heiluttaen toveriensa keskellä.
Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne, antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan. Ja tällä välin seisoi papitar veitsi ilmassa Tarzanin yläpuolella, katsellen kauhuissaan tuota raivoavaa olentoa, joka levitti tuhoa ja kuolemaa hänen palvelijainsa keskuuteen.
Vähitellen poistuivat huoneesta kaikki muut, paitsi lattialla viruvat kuolleet ja kuolevaiset, alttarilla lepäävä uhri, ylipapitar ja mielipuoli. Kun viimemainitun ovelat silmät osuivat naiseen, syttyi niissä uuden äkillisen himon kiilto. Verkalleen hän hiipi papitarta kohti, ja nyt hän puhui; mutta tällä kertaa tuli Tarzanin kummastuneisiin korviin kieltä, jota hän kykeni ymmärtämään — kieltä, jonka käyttöä hän kaikkein vähimmän olisi ajatellut yrittäessään haastaa ihmisolentojen kanssa. Se oli isojen ihmisenmuotoisten apinain matalaa, kurkkuäänistä haukahtelua — hänen omaa äidinkieltänsä. Ja nainen vastasi miehelle samalla kielellä.
Mies uhkasi, nainen yritti puhua hänelle järkeä, sillä hän näki selvästi, että tuo ihmispeto ei välittäisi hänen arvovallastaan. Riehaantunut oli nyt aivan lähellä, hiipien kynsimäiset kädet ojennettuina naista kohti alttarin takasyrjän ympäri. Tarzan tempoi siteitä, jotka pitivät hänen käsiänsä selän taakse köytettyinä. Nainen ei nähnyt — hän oli unohtanut uhrinsa häntä itseänsä uhkaavan vaaran kauhistuttamana. Ja kun mies hyppäsi Tarzanin ohitse, kahmaistakseen uhrinsa, kiskaisi Tarzan yliluonnollisella voimalla häntä pidättävistä nahkahihnoista. Ponnistus oli niin tuima, että hän viskautui alttarilta kivilattialle papittaren vastakkaiselle puolelle. Mutta kun hän nousi jaloilleen, putosivat hihnat hänen vapautuneista käsivarsistaan, ja samalla hän huomasi olevansa yksinään tässä sisemmässä temppelissä — ylipapitar ja hullu pappi olivat kadonneet. Ja sitten kuului tukahdutettu kiljahdus alttarin takaa pimeän aukon luolamaisesta suusta, josta papitar oli temppeliin tullut. Edes ajattelematta omaa turvallisuuttansa tai pelastuksen mahdollisuutta, jonka nämä nopeasti toisiaan seuraavat sattumat olivat hänelle antaneet, totteli Apinain Tarzan vaarassa olevan naisen hätähuutoa. Ketterällä hyppäyksellä hän oli maanalaisen kammion ammottavalla suulla ja hetkistä myöhemmin rientämässä alaspäin ajan uurtamia sementtiportaita pitkin, tietämättä, minne ne veivät.
Heikossa valossa, jota siivilöityi sisälle ylhäältä, hän näki ison matalakattoisen holvin, josta useat oviaukot johtivat pilkkoisen pimeään; mutta ei ollut tarvis polkea tuntematonta tietä, sillä siinä hänen edessään olivat ne, joita hän etsi. Hullumies oli paiskannut naisen lattialle ja gorillamaiset sormet puristivat raivoisasti häntä kurkusta, kun hän ponnisteli vapautuakseen kauhean otuksen vimmasta.
Kun Tarzanin raskas käsi putosi hätyyttäjän olalle, jätti tämä uhrinsa ja kääntyi naisen pelastajaa kohti. Leuat vaahdossa ja torahampaat paljaina taisteli hullu tulenpalvelija mielipuolen kymmenkertaisella voimalla. Vimmatussa verenhimossaan oli hirviö muuttanut luonteensa ja tullut villiksi pedoksi, unohtanut vyöstään riippuvan tikarin ja ajatteli vain luonnonaseita, joilla sen eläimellinen alkutyyppi oli taistellut.
Mutta vaikka hän osasikin erinomaisesti käyttää hampaitaan ja käsiään, tapasi hän toisen, vielä paremmin niissä villeissä sotatavoissa koulutetun, joihin hän oli palannut; sillä Apinain Tarzan tarttui häneen, ja he kierähtivät lattialle repien ja raastaen toisiansa kuin kaksi urosapinaa, sillä välin kun muinaisaikainen papitar seisoi seinää vasten litistyneenä, silmät ammollaan ja pelon lumoissa, katsellen jalkojensa edessä, möriseviä, reuhtovia petoja.
Vihdoin hän näki muukalaisen puristavan mahtavalla kädellä vastustajaansa kurkusta ja työntäessään pedon päätä kauas taaksepäin sivaltavan iskun toisensa perään sen ylöspäin käännetyille kasvoille. Hetkistä myöhemmin hän paiskasi hiljentyneen ruhon luotaan ja nousten pystyyn ravisti itseänsä kuin iso leijona. Hän laski jalkansa edessään olevalle ruumiille ja kohottaen päänsä aikoi kajahduttaa heimonsa voitonhuudon, mutta kun hänen silmänsä osuivat yläpuolella olevaan, ihmisuhrien temppeliin vievään aukkoon, hillitsi hän aikomuksensa.
Tyttö, jonka pelko näiden kahden miehen taistellessa oli puoliksi puuduttanut, alkoi ajatella otaksuttavaa kohtaloansa nyt, kun hän, mielipuolen kynsistä kylläkin vapauduttuaan, oli joutunut miehen käsiin, jonka hän hetkistä aikaisemmin oli ollut surmaamaisillaan. Hän etsi jotakin pelastuskeinoa. Haarautuvan käytävän musta suu oli lähellä, mutta kun hän kääntyi sinne syöksemään, osuivat apinamiehen silmät häneen, ja nopealla harppauksella oli Tarzan hänen vieressään, ja pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen.