"En voi käsittää, miksi ensiksikin riensit minut pelastamaan, enkä nyt ymmärrä, miksi sinä saatuasi minut valtaasi et halua kostaa minulle, että olin tuominnut sinut kuolemaan — melkein surmannut sinut omakätisesti."
"Otaksun", vastasi apinamies, "että seurasit vain uskontonne opetuksia. En voi siitä moittia sinua, ajattelenpa uskonnostasi mitä tahansa. Mutta ken olet? Minkä kansan keskuuteen olen joutunut?"
"Minä olen La, Auringon temppelin ylipapitar Oparin kaupungissa. Olemme kansan jälkeläisiä, joka saapui tähän villiin seutuun enemmän kuin kymmenentuhatta vuotta sitten, kultaa etsimään. Sen kaupungit ulottuivat suuresta merestä nousevan auringon alta suureen mereen, jonne aurinko illalla vaipuu leimuavaa otsaansa vilvoittamaan. Heimolaiseni olivat hyvin rikkaita ja mahtavia, mutta he asuivat vain muutaman kuukauden vuodesta täällä, näissä mahtavissa palatseissaan; lopun aikaansa he viettivät kotimaassaan, kaukana, kaukana pohjoisessa.
"Monet laivat purjehtivat edestakaisin tämän uuden maailman ja vanhan välillä. Sadekaudeksi jäi tänne ainoastaan muutamia asukkaita. Ne jäivät valvomaan kaivoksissa uurastavien mustain orjien työtä, ja lisäksi jäi kauppiaita huolehtimaan tavaroistaan ja sotilaita kaupunkien ja kaivosten vartijoiksi.
"Kerran tuollaisella ajalla tapahtui sitten suuri onnettomuutemme. Kun noiden lukemattomien tuhansien oli palattava, ei saapunutkaan ketään. Viikkokausia odotti kansa. Sitten lähetettiin sotalaiva ottamaan selvää, miksi ei kukaan saapunut tänne kotimaasta, mutta vaikka se risteili kuukausimäärin, ei kyetty löytämään mistään jälkeä siitä mahtavasta maasta, joka oli ikiajoista ollut heidän vanhan sivistyksensä kotina — se oli vaipunut mereen.
"Siitä päivin alkoi kansani rappeutuminen. Masentuneina ja onnettomina joutuivat poloiset pian sekä pohjoisesta että etelästä hyökkäävien mustien laumojen uhriksi. Yksi erältään jätettiin tai vallattiin kaupungit. Viimeisen jäännöksen täytyi vihdoin etsiä turvaa tästä mahtavasta vuorivarustuksesta. Vähitellen on voimamme, sivistyksemme, älymme ja lukumäärämme huvennut, kunnes nyt olemme vain pieni villien apinain heimo.
"Tosiaankin elävät apinat seassamme ja ovat eläneet jo monen miespolven ajan. Me nimitämme niitä alkuihmisiksi — ja puhumme niiden kieltä aivan yhtä paljon kuin omaamme. Vain temppelin juhlamenoissa yritämme säilyttää äidinkielemme. Ajan pitkään se unhottuu. Me alamme puhua pelkkää apinain kieltä; tulee aika jolloin emme enää karkoita niitä joukostamme, jotka yhtyvät apinoihin, ja niinpä ennen pitkää painumme niiden eläinten tasolle, joista esivanhempamme lienevät lähtöisin."
"Mutta miksi sinä olet inhimillisempi kuin ne muut?" kysyi Tarzan.
"Joistakin syistä eivät naiset ole villiintyneet yhtä nopeasti kuin miehet. Se johtunee siitä, että vain alemman kansanluokan miehiä jäi tänne suuren onnettomuuden jälkeen, jotavastoin temppelit olivat täynnä rodun jaloimpia tyttäriä. Minun sukujohtoni on pysynyt puhtaampana kuin muiden, koska esiäitini ovat lukemattomia ajanjaksoja olleet ylipapittaria — tämä pyhä virka periytyy äidiltä tyttärelle. Puolisomme valitaan meille maan jaloimpain joukosta. Sielullisesti ja ruumiillisesti täydellisin mies valitaan ylipapittaren puolisoksi."
"Tuolla ylhäällä näkemistäni herrasmiehistä päättäen", virkkoi Tarzan irvistäen, "ei luulisi olevan vaikeata valita heidän joukostansa".