Hämärään asti etsi englantilainen läheisestä viidakosta kadonneen jälkiä tai merkkiä hänen ryöstäjästään. Mutta vaikka noiden viidenkymmenen hirveän miehen jäljet, tottumattomia metsänkävijöitä kun olivat, olisivat olleet yhtä selvät tyhmimmällekin viidakon asukkaille kuin suurkaupungin katu englantilaiselle, astui hän niiden yli yhä uudelleen parikymmentä kertaa huomaamatta pienintäkään viittausta, että niin monta miestä oli niitä kulkenut vain jokunen tunti sitten.
Etsiessään Clayton huuteli yhä tytön nimeä, mutta ainoana tuloksena oli, että hän herätti Numan, leijonan, huomion. Onneksi hän näki kyllin ajoissa varjoisen hahmon hiipien pujottelevan häntä kohti ehtiäkseen kiivetä puun oksille, ennenkuin peto oli tarpeeksi lähellä häntä tavoittaakseen. Tämä seikka lopetti hänen etsintänsä siksi päivää, koska leijona asteli edestakaisin hänen alapuolellaan pimeän tuloon asti.
Senkään jälkeen, kun peto oli poistunut, ei Clayton tohtinut laskeutua pimentoon, joka oli hänen alapuolellaan, ja niin hän vietti peloittavan ja kamalan yön puussa. Seuraavana aamuna hän palasi rannalle luopuen viimeisestäkin toivostaan, että voisi auttaa Jane Porteria.
Seuraavan viikon aikana monsieur Thuranin voimat palasivat nopeasti hänen levätessään suojassa, sillä välin kun Clayton pyydysti ruokaa kummallekin. Nämä miehet eivät koskaan haastelleet, ellei se ollut välttämätöntä. Clayton asui nyt Jane Porterille varatussa osassa suojaa ja näki venäläisen vain viedessään hänelle ravintoa tai vettä tai suorittaessaan muut ystävälliset palvelukset, joita tavallinen ihmisyys vaati.
Kun Thuran jälleen kykeni kapuamaan alas ja lähtemään ruuan etsintään, joutui Clayton kuumeen kouriin. Päiväkausia hän heittelehti houreissaan ja kärsi, mutta kertaakaan ei venäläinen tullut hänen luokseen. Mitään ravintoa ei englantilainen olisi voinutkaan nauttia, mutta jano vaivasi ja kidutti häntä kauheasti. Yhä uudestaan palaavain hourailukohtausten väliajoilla hän kykeni heikkoudessaankin kerran päivässä hoipertelemaan läheiselle purolle täyttämään pienen läkkikannun, joka oli ollut pelastusvenheen harvalukuisten esineiden joukossa.
Thuran tarkkasi häntä tällöin häijyn riemun ilme kasvoillaan — näkyi tosiaan nauttivan sen miehen kärsimyksistä, joka oikeutetusta halveksimisestaan huolimatta oli hoivaillut häntä parhaansa mukaan silloin, kun hän kärsi samoja tuskia.
Vihdoin Clayton kävi niin heikoksi, ettei kyennyt tulemaan suojasta alas. Päiväkauden hän kärsi veden puutetta turvautumatta venäläiseen, mutta vihdoin hän ei jaksanut sitä kauemmin kestää, vaan pyysi Thurania tuomaan hänelle juotavaa.
Venäläinen tuli Claytonin kammion ovelle vesikulho kädessään. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ilkeään irvistykseen.
"Tässä on vettä", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun ensin muistuttaa teille, että panettelitte minua tytölle — että piditte hänet yksinänne ettekä suostunut jakamaan häntä minun kanssani…"
Clayton keskeytti hänet. "Vaiti!" huudahti hän. "Vaiti! Mikä rakki te olettekaan, kun solvaisette kunnon naisen mainetta hänen otaksuttavan kuolemansakin jälkeen! Hyvä Jumala! Hupsu olin säästäessäni teidän henkenne. Te ette ole kelvollinen elämään edes tässä kurjassa maassa."