"Tässä on vetenne", sanoi venäläinen. "Enempää ette saa", ja hän kohotti maljan huulilleen ja joi. Loput hän heitti ulos tantereelle. Sitten hän kääntyi jättäen sairaan miehen.
Clayton kääntyi toiselle kyljelleen ja kätkien kasvonsa käsivarsillaan luopui taistelusta.
Seuraavana päivänä Thuran päätti lähteä rannikkoa pitkin pohjoista kohti, sillä hän tiesi, että hänen lopuksi täytyi saapua sivistyneiden ihmisten asuinsijoille — ainakaan ei mihinkään pahempaan kuin täällä, ja sitäpaitsi alkoivat kuolevan englantilaisen hourailut häntä hermostuttaa.
Niinpä hän varasti Claytonin keihään ja lähti matkalleen. Hän olisi sitä ennen surmannut potilaan, ellei hänen mieleensä olisi juolahtanut, että se oikeastaan olisi ollut laupeudentyö. Samana päivänä hän tuli pienelle rannikolla sijaitsevalle majalle, ja elpynyt toivo täytti hänen rintansa, kun hän näki tämän todistuksen sivistyksen läheisyydestä, sillä hän ei osannut muuta otaksua kuin että se oli läheisen siirtolan ulkoasema. Jos hän olisi tiennyt, kelle se kuului, ja että sen isäntä oli sillä hetkellä vain moniaan kilometrin päässä sisämaassa, niin hän olisi paennut sitä paikkaa kuin ruttoa. Mutta Nikolas Rokoff ei tiennyt, ja niin hän jäi muutamiksi päiviksi nauttimaan majan turvaa ja suhteellista mukavuutta. Sitten hän ryhtyi taas jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.
Loordi Tenningtonin leirissä tehtiin valmistuksia pysyväisten asuntojen rakentamiseksi, minkä jälkeen aiottiin lähettää muutama mies retkelle pohjoiseen päin apua etsimään.
Kun päivät olivat kuluneet ikävöidyn avun saapumatta, alkoi toivo siitä, että Jane Porter, Clayton ja herra Thuran olivat pelastuneet, raueta. Kukaan ei enää puhellut asiasta professori Porterille, ja hän oli niin syventynyt tieteelliseen haaveiluunsa, ettei huomannut ajan kulumista. Toisinaan hän huomautti, että jonkun päivän päästä he varmaan näkisivät laivan ankkuroivan heidän rantamansa edustalle ja että he sitten kaikki pääsisivät onnellisesti yhteen. Joskus hän mainitsi avuksi rientävästä junasta ja arveli, että lumimyrskyt olivat sitä ehkä viivästyttäneet.
"Jollen jo tuntisi vanhaa kunnon herrasmiestä niin hyvin", huomautti Tennington neiti Strongille, "olisin aivan varma, että hänellä… hm, ei kaikki ruuvit ole ihan — käsitättehän."
"Jollei se olisi niin haikean surullista, olisi se naurettavaa", sanoi neiti alakuloisesti. "Minä, joka olen tuntenut hänet koko ikäni, tiedän, kuinka hän jumaloi Janea; mutta muista täytyy näyttää, että hän on aivan välinpitämätön tytön kohtalosta. Se johtuu vain siitä, että hän on ihan liian epäkäytännöllinen käsittääkseen mitään niin todellista kuin kuolema, jollei hän saa siitä melkein varmoja todisteita."
"Ette voisi arvata, missä puuhissa hän eilen oli", jatkoi Tennington. "Olin tulossa kotiin yksinäni pieneltä metsästysretkeltä, kun näin hänen kävelevän ripeästi otusten polkua pitkin, jota myöten palasin leiriin. Hänen kätensä olivat yhteen liitettyinä pitkän mustan takin liepeitten alla ja korkea hattu oli lujasti painettuna päähän, kun hän silmät maahan luotuina riensi eteenpäin, luultavasti jotakin äkillistä surmaa kohti, jollen olisi häntä pysäyttänyt.
"'Kah, mihin ihmeessä te olette matkalla, professori?' kysyin häneltä. 'Menen kaupunkiin, loordi Tennington', vastasi hän mahdollisimman totisesti, 'menen valittamaan postimestarille maaseutupostin säännöttömästä jakelusta, josta täällä kärsimme. Minä nähkääs en ole saanut minkäänlaista postilähetystä viikkokausiin. Pitäisi olla saapunut useitakin kirjeitä Janelta. Asiasta on heti tehtävä ilmoitus Washingtoniin.'