"Ettekä uskoisi, neiti Strong", jatkoi Tennington, "mikä hiton työ minulla oli saadakseni sen vanhan herran käsittämään, että täällä ei ole mitään maaseutupostin jakelua eikä edes kaupunkia, että hän ei ollut samalla mantereellakaan kuin Washington, eikä samalla pallonpuoliskolla.
"Sitten kun hän sen tajusi, alkoi hän olla huolissaan tyttärestänsä — mikä luullakseni oli ensi kerta, kun hän todella käsitti täkäläisen asemamme ja sen mahdollisuuden, että neiti Porteria ei oltu pelastettu."
"Sen ajatteleminen kiusaa minua", virkkoi tyttö, "enkä kuitenkaan voi ajatella mitään muuta kuin seurueemme puuttuvia jäseniä".
"Toivokaamme parasta", vastasi Tennington. "Te itse olette antanut meille kaikille loistavan esimerkin urhoollisuudesta, sillä teidän menetyksenne on tavallaan ollut suurin."
"Niin", vastasi hän; "en olisi voinut rakastaa Jane Porteria enemmän, vaikka hän olisi ollut oma sisareni".
Tennington ei ilmaissut tuntemaansa kummastusta. Hän ei ollut laisinkaan sitä tarkoittanut. Hän oli ollut paljon tämän Marylandin kauniin tyttären kanssa Lady Alicen haaksirikon jälkeen ja vastikään tehnyt sen havainnon, että hän olikin kiintynyt tyttöön paljoa enemmän kuin olisi hänen sielunrauhalleen terveellistä, sillä nyttemmin hän muisteli melkein alituisesti, mitä herra Thuran oli luottavaisesti hänelle vihjaissut kihlauksestaan neiti Strongin kanssa. Hän aprikoi, oliko Thuranin ilmoitus sittenkään ollut aivan tarkka. Hän ei ollut tytön puolelta koskaan havainnut vähäisintäkään merkkiä muusta kuin tavallisesta ystävyydestä.
"Ja herra Thuranin menetys, jos he ovat hukkuneet, tuottaisi teille katkeran surun", rohkeni hän tunnustella.
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti. "Herra Thuranista oli tullut oikein hyvä ystävä", sanoi hän. "Minä pidin hänestä varsin paljon, vaikken ole tuntenut häntä kuin vasta niin lyhyen ajan."
"Ettekö siis ollutkaan kihloissa hänen kanssaan?" sopersi ioordi.
"Laupias taivas!" huudahti neiti Strong. "En, tunteeni häntä kohtaan eivät olleet laisinkaan sitä laatua."