Jotakin halusi loordi Tennington lausua neiti Strongille — kovin hän halusi sanoa ja sanoa sen heti; mutta miten olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti kömpelösti pari kertaa, rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.
Mutta aavistamattaan hän oli toimittanut tytölle juuri aikomansa tiedonannon ja tehnyt hänet onnelliseksi — onnellisemmaksi kuin Hazel vielä koskaan oli ollut.
Juuri silloin keskeytti enemmän keskustelun kummallisen ja peloittavan olennon näkeminen sen tullessa esille viidakosta juuri leirin eteläpuolelta. Tennington ja tyttö näkivät sen samaan aikaan. Englantilainen tavoitti revolveriansa, mutta kun puolialaston, parroittunut olento ääneen mainitsi hänen nimensä ja tuli juoksujalkaa heitä kohti, antoi hän kätensä vaipua ja astui tulijaa vastaan.
Kukaan ei olisi tätä likaista, kovin laihtunutta, yhdellä ainoalla, pienistä turkisnahoista tehdyllä vaatekappaleella verhottua olentoa tuntenut moitteettomaksi monsieur Thuraniksi, jonka seurue oli viimeksi nähnyt Lady Alicen kannella.
Ennenkuin pienen seurueen muut jäsenet saivat tiedon hänen saapumisestaan, kyselivät Tennington ja neiti Strong häneltä muiden veneessä olleiden kohtaloa.
"Ne ovat kaikki kuolleet", vastasi Thuran. "Kolme merimiestä kuoli, ennenkuin pääsimme maihin. Neiti Porterin sieppasi joku viidakon villi eläin, sillä välin kun minä viruin kuumehoureissa. Clayton kuoli samaan kuumeeseen vain muutama päivä sitten. Ja ajatelkaa, että kaiken tämän ajan on meitä eroittanut vain muutaman penikulman taival — tuskin päivämatka. Se on kauheata!"
* * * * *
Kuinka kauan Jane Porter virui holvissa Oparin vanhan kaupungin temppelin alla, sitä hän ei tiennyt. Jonkun aikaa hän oli kuumehoureissa, mutta taudin taltuttua hän alkoi vasta nyt vähitellen palata voimiinsa. Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.
Mutta vihdoin hän jaksoi nousta jaloilleen ja sitten horjua muutamia askeleita, tukien itseään toisella kädellään seinään. Hänen kiinniottajansa tarkkasivat häntä nyt yhä uteliaammin. Päivä lähestyi, ja uhri voimistui.
Sitten se päivä tuli, ja nuori nainen, jota Jane Porter ei ollut ennen nähnyt, astui useiden toisten kanssa hänen vankiluolaansa. Täällä suoritettiin jonkinlainen uskonnollinen meno, — sen uskonnollisesta laadusta tyttö oli varma, ja niinpä hän sai uutta rohkeutta ja iloitsi siitä, että oli joutunut ihmisten pariin, jotka ilmeisesti olivat uskonnon hienostuttavan ja miedontavan vaikutuksen alaisia. Ne kohtelisivat häntä inhimillisesti — siitä hän nyt oli aivan varma. Ja kun hänet sitten vietiin vankiluolastaan pitkien, pimeiden käytävien kautta ja sementtiportaita ylös uhkeaan pihaan, meni hän kernaasti, jopa iloisestikin — sillä olihan hän Jumalan palvelijain seurassa. Mahdollisesti niiden käsitys korkeimmasta olennosta ei kylläkään ollut hänen oman vakaumuksensa mukainen, mutta että niillä oli jumala, se oli hänelle riittävä todistus ystävällisyydestä ja hyvänsuopaisuudesta.